"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa, "tahdotteko olla niin hyvä ja mennä katsomaan, ovatko neitini jossakin tuolla lehtokäytävillä tai Viisikulmiolla. Ja jääkää te, herra kreivi, tarjotaksenne minulle käsivartenne, sillä minä olen väsynyt."
Jos salama olisi iskenyt onnettoman nuoren miehen jalkojen juureen, olisi se häntä vähemmän tyrmistyttänyt kuin nämä kylmät ja ankarat sanat. Mutta, kuten hän juuri pääsi sanomasta, hän oli rohkealuontoinen mies ja oli vakaalla mielellä tehnyt päätöksensä. Kreivi siis nousi, ja nähdessään Bragelonnen epäröimisen antoi hän tälle silmäniskun, joka kuvasti alistuvaisuutta ja harrasta kiitollisuutta. Sensijaan että olisi heti vastannut Madamelle hän astahti varakreiviä kohti, ja ojentaen hänelle prinsessan pyytämän käden puristi huokaisten toverinsa uskollista kättä, ikäänkuin uhratakseen ystävyydelle sen elonkipinän, joka hänen sydämensä pohjalla vielä kyti.
Madame odotti, — tuo ylpeä ja maltiton nainen tosiaankin odotti, kunnes tämä mykkä puhelu oli päättynyt. Hänen kätensä, hänen kuninkaallinen kätensä, pysyi ojennettuna ilmassa, ja Raoulin lähdettyä se painui ilman suuttumusta, mutta ei ilman liikutusta kreivin käsivarrelle.
He olivat yksinään synkässä, äänettömässä metsässä, jossa ei enää kuulunut muuta kuin Raoulin askeleet nopeasti etääntymässä puiden varjostamilla poluilla. Heidän yläpuolellaan levitti metsä tiheätä ja tuoksuvaa lehväholviaan, jonka lomitse siellä täällä taivaan tähtöset tuikkivat.
Madame vei de Guichea hiljaa satasen askelta tässä epäluotettavassa metsässä, joka illan mittaan oli kuullut ja muille ilmaissut niin paljon asioita. Näin he saapuivat läheiselle aukiolle, mistä saattoi nähdä jonkun matkaa ympärilleen.
"Minä tuon teidät tänne", virkkoi hän aivan kuohuksissaan, "koska sieltä, missä olimme, kuuluu joka sana."
"Kuuluu joka sana, niinkö sanoitte, Madame?" toisti nuori mies koneellisesti.
"Niin."
"Ja se merkitsee?" mutisi de Guiche.
"Niin ollen minä kuulin kaikki teidän puheenne."