"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Se minulta vielä puuttui!" änkytti de Guiche, ja hän painoi päänsä alas niinkuin uupunut uimari laskee päänsä aaltoon, joka hänet nielee.
"Te siis arvostelette minua siltä kannalta kuin sanoitte?" virkkoi
Madame.
De Guiche kalpeni ja käänsi päänsä sivulle mitään vastaamatta. Hän tunsi olevansa pyörtymäisillään.
"Se on hyvä", jatkoi prinsessa mitä lempeimmällä äänellä; "minä pidän enemmän tuollaisesta haavoittavasta suorapuheisuudesta kuin petollisesta imartelusta. Olkoon menneeksi! Teidän mielestänne, herra de Guiche, olen siis keimaileva ja halpamainen."
"Halpamainen!" huudahti nuori mies. "Tekö halpamainen? Oi, sitä en suinkaan ole sanonut, en ole mitenkään voinut sanoa, että se mikä minulle on arvokkainta maailmassa olisi halpaa. Ei, ei, minä en sanonut niin."
"Nainen, joka näkee miehen menehtyvän sytyttämästään tulesta eikä sammuta sitä tulta, on minun mielestäni halpamainen nainen."
"Oh, mitäpä teitä liikuttaa, mitä olen sanonut?" vastasi kreivi. "Mitä olen minä, Herra nähköön, teihin verrattuna, ja miksi välitätte edes, onko minua olemassa vai eikö?"
"Herra de Guiche, te olette miehenä samaa kuin minä naisena, ja tuntien teidät niinkuin tunnen en suinkaan tahdo saattaa teitä kuolemaan. Minä muutan käytökseni ja luonteeni teitä kohtaan. En tahdo olla ainoastaan vilpitön, sillä sitä olen aina, vaan myöskin aivan avomielinen. Minä siis rukoilen teitä, herra kreivi, lakkaamaan minua rakastamasta ja kokonaan unohtamaan, että koskaan olen teitä puhutellut tai teihin katsahtanutkaan."
De Guiche kääntyi, luoden Madameen intohimoisen silmäyksen.
"Te", sanoi hän, "te annatte minulle anteeksi, te rukoilette minua!"