"Niin, tietysti; koska olen tehnyt teille pahaa, täytyy minun se korjata. Asia on siis sovittu, herra kreivi. Te suotte minulle kevytmielisyyteni, keimailuni anteeksi. Älkää keskeyttäkö minua. Minä annan teille anteeksi, että sanoitte minun olevan kevytmielinen ja keimailija, ehkä pahempaakin. Ja te puolestanne luovutte aikeestanne kuolla ja säästätte suvullenne, kuninkaalle ja naisille ritarin, jota kaikki pitävät arvossa ja monet rakastavat."
Viimeisen sanan lausui Madame niin vilpittömällä ja hellälläkin äänenpainolla, että nuoren miehen sydän oli ponnahtaa povesta.
"Ah, Madame, Madame!…" sopersi hän.
"Kuunnelkaa vielä", jatkoi prinsessa. "Kun olette luopunut minusta, ensiksikin koska se on välttämätöntä ja myöskin siksi, että tahdotte täyttää pyyntöni, silloin tuomitsette minua paremmin, ja olenpa varma, että tämän rakkauden — anteeksi — tämän hulluuden asemesta tarjoatte minulle vilpittömän ystävyyden, ja sen vannon kaikesta sydämestäni ottavani vastaan."
Hiki otsalla, kuolema sydämessä, veri hyytyvänä suonissa de Guiche puri huultaan, polki jalkaa, sanalla sanoen kiehui sisällisestä tuskasta.
"Madame", ähkäisi hän, "se, mitä minulle tarjoatte, on mahdotonta, enkä koskaan suostu sellaiseen kauppaan."
"Ja miksi", kysyi Madame, "hylkäätte ystävyyteni?…"
"Ei, ei, en tahdo tietää ystävyydestä, Madame! Mieluummin kuolen rakkaudesta kuin elän ystävyydestä."
"Herra kreivi!"
"Oi, Madame", kiihtyi de Guiche, "olen ehtinyt siihen suureen hetkeen, jolloin ei ole muuta ajatusta, muuta kunnioitusta kuin kunnon miehen ajatus ja kunnioitus jumaloimansa naisen suhteen. Ajakaa minut pois, kirotkaa minut, häväiskää minua, siihen teillä on oikeus. Minä olen valittanut teistä mutta valittanut niin katkerasti vain siksi, että rakastan teitä, olen sanonut teille tahtovani kuolla, ja minä kuolen. Elävänä te minut unohtaisitte, kuolleena ette, siitä olen varma."