"Herra Colbert", vastasi junkkari.
"Sepä mainiota. Tuoko henkilö tuolla, joka puhuu noiden soihtuja kantavain miesten kanssa, hänkö on herra Colbert?"
"Hän juuri. Antaa määräyksiään juhlavalaistuksen toimeenpanijoille huomista varten."
"Kiitos, monsieur."
Ja päänliikkeellä herra Fouquet ilmaisi saaneensa kaikki haluamansa tiedot. Junkkari puolestaan, joka päinvastoin ei ollut saanut mitään tietää, vetäytyi pois syvään kumartaen. Tuskin oli hän lähtenyt, kun Fouquet kulmiaan rypistäen vaipui äänettömänä mietteisiinsä. Aramis tarkasteli häntä hetkisen jonkunlaisella surumielisellä säälillä.
"Kah", virkkoi hän, "johan pelkkä tuon miehen nimikin saa teidät järkkymään! Hyväinen aika! Vastikään oltuanne voitonvarma ja iloinen te synkistytte tuon keskinkertaisen aaveen näkemisestä. Kuulkaahan, monsieur, uskotteko onneenne?"
"En", vastasi Fouquet alakuloisesti.
"Ja miksi ette?"
"Siksi että olen tällä hetkellä liian onnellinen", vastasi toinen väräjävällä äänellä. "Ah, hyvä d'Herblay, te, joka olette niin laajatietoinen, tunnette varmaan kertomuksen eräästä Samoksen tyrannista. Mitä voin minä heittää mereen torjuakseni uhkaavan onnettomuuden? Voi, toistan vieläkin, ystäväni, että olen liian onnellinen! Niin onnellinen, etten mitään enempää toivo… Olen noussut niin korkealle… Tiedätte tunnuslauseeni: Quo non ascendam. Minä olen noussut niin korkealle, että nyttemmin voin vain laskeutua. Mahdotonta on siis minun uskoa jatkuvaa menestystä, se kun jo on inhimillisestä edistyksestä poikkeava."
Aramis hymyili tähdäten seuralaiseensa leppoisan ovelan katseen.