Tällaisia ajatuksia oli ahneuden tuli puolessa tunnissa lietsonut hovimiehen sydämeen, kun hän vakain aikein läksi puhuttelemaan de Guichea, — häiritsemään tämän onnellisia unelmia, joista Saint-Aignan tosin ei tiennyt mitään.
Kello yksi aamuyöstä hän siten äkkäsi de Guichen hievahtamattomana nojaamassa puunrunkoa vasten, silmät tähdättyinä valaistuun ikkunaan, — aamun alkuhetkellä, vuorokauden hempeimmässä vaiheessa, jota taidemaalarit seppelöivät myrteillä ja avautuvilla unikoilla, — silmäluomien painumisen, sydämen raukean sykinnän, pään väsyneen kallistumisen hetkellä, joka luo kaihoisan katseen väistyneeseen päivään ja osoittaa lemmellisen tervehdyksen uudelle. De Guichelle se kajasti sanomattoman onnen aamuruskona. Hän olisi viskannut aarteen tiellään kohtaamallensa kerjäläiselle, jotta tämä ei vain olisi häirinnyt häntä haaveissaan. Hankalanpa tilaisuuden siis oli Saint-Aignan valinnut — niinkuin itsekkyys on aina huono neuvonantaja — tullessaan lyömään häntä olkapäälle, kun hän parhaillaan kuiskasi erästä sanaa tai oikeammin nimeä.
"Hei", huudahti hän käreästi, "olen haeskellut teitä!"
"Minua?" virkkoi de Guiche säpsähtäen.
"Niin, ja tapaan teidät haaveilemassa kuutamolla. Olisiko teitä ehkä kohdannut runouden tauti, paras kreiviseni, ja sommitteletteko siinä säkeitä?"
Nuori mies pakotti kasvonsa hymyilemään, samalla kun hän sydämessään toivotteli tungettelijaa hornan kattilaan.
"Ehkäpä", virkkoi hän. "Mikä onnellinen sattuma teidät toimitti tänne?"
"Kas, kyllä näen, että te ette tarkannut puhettani!"
"Kuinka niin?"
"No, minähän alotin huomautuksella, että etsin teitä."