"Epäilettekö minua, mokomakin musteentuhrija! Onko moista röyhkeyttä vielä kuultukaan!"

"Voi, monseigneur, älkää minulle pahastuko! En suinkaan tee kysymyksenalaiseksi teidän ylhäisyytenne sanaa, Jumala varjelkoon!"

"Missä sitten on vika?"

"En voi ehdottomasti luottaa teidän kanslianne täsmällisyyteen, monseigneur. Mitä onkaan joku kirje? Paperilappunen. Pikku lappusen voi unohtaa… Ja, kas vain, monseigneur, katsokaa, olinko väärässä! Teidän kirjurinne on tosiaankin unohtanut sen lappusen: kirjettä ei näy käärössä."

"Te olette häpeämätön ettekä edes näe oikein!" kivahti Mazarin kiukustuneena; "menkää tiehenne, ja saatte odottaa, ennenkuin minua toiste puhuttelette!"

Ja niin sanoessaan hän aito italialaiseen viekkauteen turvautuen tempasi Colbertin käsistä käärön ja vetäysi yksityishuoneisiinsa. Mutta tämä äkäännys ei voinut iskeytyä niin lujaan, ettei järkevyys olisi aikanaan päässyt voitolle.

Joka aamu Mazarin työhuoneensa oven avatessaan näki Colbertin hahmon seisovan vartiona väliaidakkeen takana, ja nöyrästi, mutta itsepintaisesti tämä vastenmielinen olento kyseli häneltä leskikuningattaren kirjettä. Mazarin ei viimein kyennyt enää sietämään tätä näkyä, vaan luovutti kirjeen. Taipuessaan hän purki sisuaan ankaraan läksytykseen, jollaikaa kiusaaja tyynesti tutki kirjettä, tarkasteli sisältöä ja allekirjoitusta sekä ihan haisteli paperiakin, niinkuin se olisi hellinnyt valtakunnan ovelimman väärentäjän kädestä. Mazarin tulistui hänelle yhä enemmän, mutta järkkymätön Colbert läksi matkaansa kuin kuurona kaikelle, varmistuttuaan kirjeen alkuperäisyydestä.

Se käyttäytyminen myöhemmällä toimitti hänelle Joubertin paikan, sillä Mazarin ei hautonut enää suuttumustaan, vaan ihaili miehen lujuutta ja halusi kiinnittää puolelleen noin uskollisen luonteen.

Tämä ainoakin kasku antaa silmäyksen Colbertin sieluun. Tapausten kehitys sitten vähitellen toimitti hänen kaikille sielunkyvyilleen vapaamman toimintatilaisuuden. Piankin hän osasi siinä määrin laittautua kardinaalin suosioon, että hän kävi tälle välttämättömäksi. Valtiorahaston sihteeri tunsi kaikki pääministerin tilit, joista tämä ei ollut hänelle koskaan puhunut, ja kun tämä kahdenkeskinen salaisuus oli lujana siteenä, ei olekaan ihme, että Mazarin ennen maailmasta lähtöänsä halusi kuulustaa asiantuntijain neuvoa sen omaisuuden käyttämisestä, joka hänen oli pakko jättää haudan tälle puolen.

Guénaudin poistuessa hän siis kutsutti Colbertin, kehoitti häntä istuutumaan ja aloitti: