Leskikuningatar hymyili salaisen kateellisesti. Fouquet kuitenkin tajusi hänen ajatuksensa ja kiirehti lisäämään:
"Sellaiset ratsut, madame, eivät olekaan alamaisia varten, vaan kuninkaille kuuluvia, sillä hallitsijain ei sovi koskaan jäädä missään jäljellepäin kenestäkään. Ne hevoset odottavat vain hänen majesteettinsa merkkiä, siirtyäkseen Louvren talleihin; rohkenin ensimmäisenä koetella niitä ainoastaan pelosta, että tarjoisin kuninkaalle jotakin, mikä ei ollut aivan verratonta."
Kuningas oli rajusti punastunut.
"Teidän täytyy tietää, herra Fouquet", sanoi kuningatar, "ettei Ranskan hovitapa salli alamaisen tarjota lahjoja kuninkaalle."
Ludvig liikahti kärsimättömästi.
"Minä toivoin, madame", lausui Fouquet kiihtyneesti, "että hänen majesteettiansa kohtaan tuntemani rakkaus ja ainainen haluni olla hänelle mieliksi kelpaisi syrjäyttämään tuon etikettiperusteen. En sitäpaitsi ottanutkaan vapaudekseni tarjota lahjaa, vaan tahdoin suorittaa veroani."
"Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra Fouquet", virkkoi kuningas kohteliaasti, "ja minä tosiaan pidänkin uljaista ratsuista. Mutta te tiedätte, että minulla on hyvin niukasti varoja; raha-asioitteni ylivalvojana te tiedätte sen paremmin kuin kukaan. En senvuoksi voisi ostaakaan noin kallista valjakkoa, jos tahtoisinkin."
Fouquet loi ylpeän silmäyksen leskikuningattareen, joka näytti riemuitsevan ministerin kierosta asemasta, ja vastasi: "Ylellisyys on kuninkaitten avu, sire; ylellisyys heidät ulkonaisesti kohottaa muiden ihmisten yläpuolelle. Ylellisyydellä kuningas elättää alamaisiaan ja osoittaa heille kunniaa. Kuninkaitten ylellisyyden loisteisessa lämmössä elpyy yksityisten avokätisyys, joka tuottaa vaurautta kansalle. Vastaanottamalla lahjaksi kuusi verratonta ratsua olisi teidän majesteettinne kiihoittanut meidän maamme hevosmiesten itsetuntoa; Limousinin, Perchen ja Normandian virkistyvä hevosjalostus olisi aiheuttanut kaikille hyödyllistä kilvoittelua… Mutta kuningas vaikenee, ja niin ollen puhun turhaan."
Sillaikaa oli Ludvig XIV hypistellyt Mazarinin kirjettä käsissään, mutta tuli viimein luoneeksi silmäyksen sen sisältöönkin. Ensimmäiset rivit saivat hänet äännähtämään hämmästyksestä.
"Mitä nyt, poikani?" kysyi Itävallan Anna astuen nopeasti kuninkaan luo. "Onko kardinaalin tila vielä huonontunut?"