"Mutta", sanoi d'Artagnan kohottaen ylevästi päätänsä, "jos en imarrellut teidän majesteettianne silloin kun olitte köyhä, en myöskään pettänyt teitä. Vuodatin vertani ilmaiseksi, vartioitsin kuin koira ovenne edessä, — hyvin tietäen, ettei minulle heitettäisi leipää eikä luuta. Minä, joka niinikään olin köyhä, en pyytänyt mitään muuta kuin eroa, josta teidän majesteettinne puhuu."
"Minä tiedän, että te olette kunnon mies; mutta olin nuori; teidän olisi tullut kohditella minua… Mitä näittekään moitittavaa kuninkaassa? Että hän ei antanut apuansa Kaarle II:lle?… Tai sanokaamme pikemmin… että hän ei ottanut puolisokseen neiti de Mancinia?"
Tämän sanan virkkaessaan kuningas tähtäsi muskettisoturiin terävän katseen.
— Kah, kah! — ajatteli jälkimmäinen; — eipä hän ole ainoastaan muistavainen, vaan huomiokykyinen toisen ajatustenkin osalle! Lempo!
"Teidän tuomionne", jatkoi Ludvig XIV, "kohtasi sekä kuningasta että ihmistä… Mutta, herra d'Artagnan… se heikkous… sillä tehän katsoitte sitä heikkoudeksi?"
D'Artagnan ei vastannut.
"Se oli mielestänne minussa vikana kardinaalivainajaakin kohtaan. Mutta eikö kardinaali kohottanut ja tukenut minua, — kohottaessaan ja tukiessaan itseänsä, kuten kyllä hyvin tiedän? Tämä seikka ei tehnyt ansiota olemattomaksi. Jos minä olisin ollut kiittämätön ja itsekäs, niin olisitteko siis enemmän kiintynyt minuun ja paremmin palvellut minua?"
"Sire…"
"Älkäämme enää puhuko siitä, monsieur: se tuottaisi teille liiaksi pahoittelua ja minulle liiaksi kiusaannusta."
D'Artagnan ei ollut vakuuttunut. Omaksuessaan häntä kohtaan ylvään sävyn ei nuori kuningas edistänyt pyrkimystään.