"Toden totta, melkein kyllä… henkisen työn tekijä olen, sanoi kirjailija."
"Kas niin!" huudahti d'Artagnan ihastuneesti lyöden kätensä yhteen; "enpäs vainkaan erehtynyt! Jo on ihme, että minulla siis on onni viettää iltani kirjailijan parissa, — kenties kuuluisankin?"
"Ei", vastasi tuntematon punastuen, "sitä sanaa ei minä oikein voi käyttää."
"Vaatimaton!" huudahti d'Artagnan hurmaantuneena; "hän on vaatimaton!" Ja suorasukaisen sydämellisesti hän jälleen kääntyi virkkamaan vieraalle: "Mutta nimetkää minulle edes teoksenne, monsieur, sillä ettehän ole maininnut vielä omaa nimeänne, joka minulle selvittäisi kaikki."
"Nimeni on Jupenet, monsieur", ilmoitti kirjailija.
"Kaunis nimi!" kehui d'Artagnan; "kaunis nimi, kautta kunniani, ja ties kuinka minusta — suokaa anteeksi erehdykseni, jos hairahdun — ties miten minusta tuntuukaan kuin olisin kuullut sitä jossakin mainittavan."
"Olenhan sepittänyt runoutta", huomautti nero säveästi.
"Ah, niin, minulle tietenkin on lausuiltu runojanne."
"Sitä en luule, sillä säkeitäni ei ole julkaistu", selitti runoilija punehtuen. "Sain sitten valmiiksi murhenäytelmän…"
"Sen minä olenkin nähnyt näyttämöllä!"