Runoilija punastui entistä enemmän. "Erehdytte siinäkin, sillä Bourgogne-hotellin teatteriseurue ei ottanut sitä esittääkseen", tunnusti hän, huulillaan hymy, joka kaihossaan kuitenkin ilmaisi jotakin sisäistä ylpeyttä.
D'Artagnan puri huultansa.
"Huomaatte siis, monsieur", jatkoi runoilija, "että olette hairahtunut minusta: kun olen vielä yleisölle tuntematon, ette tekään ole voinut kuulla puhuttavan minusta."
"Ihan minä olen ymmällä. Nimi Jupenet on kuitenkin niin soinnukas ja aivan kuin luonnostaan kuuluva herrain Corneillen, Rotroun ja Garnierin rinnalle. Toivoakseni suvaitsette ystävällisesti lausua minulle muutamia otteita murhenäytelmästänne, monsieur, myöhemmällä, jälkiruuaksi. Siitä tulee oikea sokerileivos paistimme päällisiksi, mordioux! Ah, pyydän anteeksi, monsieur, kun kieleltäni livahti herrani ja isäntäni lempisadatus, jonka tulen toisinaan lainanneeksi, koska se tuntuu niin säädylliseltä. Sen vapauden otan luonnollisesti vain hänen poissaollessaan, sillä käsitättehän, että kun hän saapuvilla — mutta tämä omenaviini on totisesti viheliäistä, monsieur, eikö teistäkin? Ja tuo peijakkaan ruukkukin on epämuotoinen, että se pyrkii keikahtelemaan kumoon."
"Jos kiilaisimme hiukan?"
"Panisimme alle tuen? Niin, mutta minkä?"
"Tuohon syrjän täytteeksi voisi asettaa veitsen."
"Ja millä leikkaisimme sorsaa? Aiotteko sen jo heittää silleen?"
"Sitä en ajatellut. Mutta malttakaas…"
Runoilija penkoi taskuaan ja sai hyppysiinsä pienen, nelitahkoisen metallipuikon, lähes puolentoista tuuman mittaisen. Mutta samassa hän nähtävästi katsoi olleensa varomaton ja aikoi pistää sen takaisin; silloin d'Artagnan ojensi kätensä sitä kohti, muskettisoturin huomiota kun ei mikään välttänyt.