"Ei, minä tulen kanssasi", sanoi Raoul; "luulin jo sopineemmekin siitä."
Raoulia ei kannustanut mikään intohimo, joten hän kykeni kylmäverisesti arvostelemaan vaaraa ja oivalsi sen suureksi; mutta hän yhtyi mielellään hankkeeseen, johon de Wardes ei uskaltautunut.
Luotsivene läksi matkaan; de Guiche huhusi peränpitäjälle. "Hei, me tarvitsemme kaksi sijaa!" huusi hän, kietaisi viisi tai kuusi kultarahaa paperinpalaan ja viskasi ne laiturilta veneeseen.
"Nuoret herrat eivät näy pelkäävän suolaista vettä?" virkkoi luotsi.
"Me emme pelkää mitään", vastasi de Guiche.
"No, tulkaa pois sitten."
Luotsi lähensi venettä laiturin kyljelle, ja vikkelästi molemmat aatelismiehet peräkkäin hyppäsivät siihen.
"Hei, urheasti vain, miehet", rohkaisi de Guiche; "tässä kukkarossa on vielä kaksikymmentä pistolia, ja ne ovat teidän, jos pääsemme amiraalialukseen."
Soutajat köyristyivät airoissa, ja vene hypähteli aallonharjalla. Rohkea matka herätti koko yleisön mielenkiintoa; Havren asujamisto tunkeili laiturien partailla, kohdistaen kaiken huomionsa keveään purteen, joka toisin ajoin jäi hetkiseksi ikäänkuin riippumaan vaahtoiselle harjanteelle ja sitten taas äkkiä luisui syvään notkelmaan, näköjään upoten. Tunnin kamppailulla se kuitenkin pääsi amiraalilaivan luo, josta jo oli lähtemässä kaksi parkassia apuun.
Laivan peräkannelle oli pystytetty vankkojen pidäkkeiden varaan sametista ja kärpännahoista kunniakatos, jonka suojaan leskikuningatar Henriette ja nuori prinsessa olivat kutsuneet seuralaisekseen amiraalin, Norfolkin kreivin. Kauhistuneina tarkkasivat äiti ja tytär venettä, joka milloin kohosi taivasta kohti, milloin paiskautui syvyyteen; se käytti apunaan tummaa purjetta, ja tätä vasten kuvastuivat valoisina ilmestyksinä kahden ranskalaisen aatelismiehen ylväät hahmot.