Tuskin oli saima koskettanut vettä ja soutuväki kohottanut aironsa, odottaen prinsessan tuloa, niinkuin sotamiehet tekevät kunniaa aseillaan, kun Buckingham kiirehti laskuportaiden luo, asettuakseen vastaanottajaksi purteen. Mutta kuningatar pidätti hänet.
"Mylord", hän sanoi, "ei ole sopivaa, että antaisitte tyttäreni ja minun mennä maihin asuntojemme tulematta varmaan kuntoon. Pyydän teitä siis lähtemään edellämme kaupunkiin, valvoaksenne siellä, että meidän saapuessamme on kaikki valmista."
Siinä oli taaskin kova kolaus herttualle, ja aavistamattomana se koski kahta kipeämmin. Hän sopersi, punastui, mutta ei kyennyt vastaamaan millään selvällä estelyllä. Hän oli luullut saavansa pysytellä prinsessan lähimmässä seurassa soutumatkalla, siten viimeiseen asti nauttiakseen kohtalon myöntämistä onnellisista hetkistä. Mutta kuningattaren pyyntö oli nimenomainen käsky. Amiraali oli kuullut sen ja huusi heti: "Pikkuvene vesille!"
Määräys pantiin täytäntöön sillä erityisellä vauhdikkuudella, jota harjoitellaan sotalaivastossa. Mielenkarvaudessaan herttua loi epätoivoisen silmäyksen prinsessaan, rukoilevan katseen leskikuningattareen, vimmaisen vihansalaman amiraaliin. Mutta prinsessa ei ollut näkevinään, kuningatar käänsi pois päänsä, ja amiraali puhkesi nauramaan. Tästä oli korskea herttua jo vähällä hyökätä häneen käsiksi, mutta samassa leskikuningatar nousi seisaalle.
"Lähtekää jo, monsieur", sanoi hän käskevästi.
Herttua malttoi mielensä, mutta katseli vielä ympärilleen ja teki viimeisen yrityksen.
"Entä te, messieurs", hän kysyi ristiriitaisista tunteista tukahtuvalla äänellä, "ettekö lähde kumppaneikseni, herra de Guiche ja herra de Bragelonne?"
De Guiche kumarsi muodollisesti.
"Olen kuningattaren käskettävissä kuten toverinikin", hän vastasi; "teemme niinkuin hän suvaitsee määrätä."
Ja hän vilkaisi nuoreen prinsessaan, joka loi silmänsä alas.