"Oh, minulla on aina ajatuksia, ja ajatuksia, joita muilla valitettavasti ei ole", vastasi d'Artagnan nenäkkäästi.
Vimmastuksensakin kuohahduksessa kuningas taipui tämän miehen edessä niinkuin hevonen notkistaa kinnerjänteensä vankan taltuttajan tempaisusta.
"Teidän ajatuksenne?" huudahti hän.
"Se on tämä, sire", vastasi d'Artagnan. "Te vangitutatte miehen ollessanne vielä hänen vieraanansa; se johtuu suuttumuksesta. Vihanne lauhduttua kadutte sitä. Tahdon, että silloin voin näyttää teille allekirjoituksenne. Ellei se autakaan asiaa, osoittaa se ainakin, että kuninkaan ei sopisi kiukustua."
"Ei sopisi kiukustua?" karjaisi Ludvig vimmoissaan. "Eikö isävainajani, eikö isoisäni, jotka myöskin olivat kuninkaita, koskaan tulistunut, kuolema ja kirous?"
"Teidän isänne, teidän isoisänne kiivastuivat ainoastaan kotonaan."
"Kuningas käskee kaikkialla niinkuin kotonaan."
"Se on imartelijain lause ja varmaankin herra Colbertin keksimä; mutta se ei ole totta. Kuningas on kotonaan joka asunnossa häädettyään sieltä omistajan."
Ludvig puri huultansa.
"Mitä!" jatkoi d'Artagnan. "Miehen, joka teitä miellyttääkseen syöksee itsensä perikatoon, tahdotte te vangituttaa! Mordioux, sire, jos minun nimeni olisi Fouquet ja minulle tehtäisiin tuo, niin sytyttäisin yhtaikaa kymmenen ilotulituslaitetta, lennättääkseni ilmaan itseni ja kaiken muun. Mutta sama se, minä tottelen käskyänne."