Ilta oli jo ehtinyt yöksi, ja synkäksi yöksi; tyyntynyt Pariisi verhosi suvaitsevaiseen varjoonsa valtiollista vehkeilyään hommaavan herttuattaren samoin kuin yksinkertaisen porvarisnaisen, joka kaupungilla illallisissa myöhästyneenä kierteli rakastajansa käsikynkässä pisintä tietä aviolliseen asumukseensa.
Rouva de Chevreuse oli kyllin tottunut yölliseen politiikkaan, tietääkseen että ministeri ei kotonaankaan koskaan kätkeydy nuorilta ja kauneilta toimistojen tomua pelkääviltä naisilta tai vanhoilta, perin viisailta rouvilta, jotka kavahtavat virastohuoneiden varomatonta kaikua.
Kamaripalvelija vastaanotti herttuattaren pylväseteisessä ja suoraan sanoen hyvin huonosti. Mies meni niin pitkälle, että hän tulijan kasvot nähtyään selitti ihan sopimattomaksi tulla sellaisella hetkellä siinä iässä häiritsemään herra Colbertin viimeistä iltatyötä.
Mutta suuttumatta rouva de Chevreuse kirjoitti muistikirjansa lehdelle nimensä, paljon melua aiheuttaneen nimen, joka niin monet kerrat oli kiusallisesti soinut Ludvig XIII:n suuren kardinaalin korvissa. Hän piirsi tuon nimen aikakauden suurten herrojen isolla, epävarmalla käsialalla, taittoi paperin hänelle ominaiseen tapaan ja antoi sen sanaa virkkamatta palvelijalle, mutta niin käskevän näköisenä, että henkilöitänsä vainuamaan tottunut miekkonen aavisti prinsessaa ja painaen päänsä alas riensi herra Colbertin luo.
Sanomattakin on selvää, että ministeriltä lehtisen avatessaan pääsi pikku huudahdus ja että palvelija, jolle siitä kyllin selvisi salaperäisen vierailun mielenkiintoisuus, palasi juoksujalkaa herttuatarta noutamaan.
Tämä nousi siis jokseenkin raskaasti komean, uuden talon ensimmäiset portaat ja levähdettyään hetkisen sillakkeella, jottei astuisi hengästyneenä sisälle, hän ilmestyi herra Colbertin eteen, joka itse piteli työhuoneensa kaksoisovia auki. Herttuatar pysähtyi kynnykselle tarkkaamaan miestä, jonka kanssa hän oli joutumassa tekemisiin.
Ensi näkemällä tuo pyöreä, raskas, paksu pää tuuheine kulmakarvoineen, tuo epämiellyttävä nyrpeys kasvoissa, jolle pappien päähinettä muistuttava patalakki antoi painostuneen sävyn, — sanalla sanoen, ei mikään miehen olemuksessa ennustanut herttuattarelle suuria vaikeuksia kaupanhieronnassa, mutta eipä myöskään suurta mielenkiintoa ehdoista väiteltäessä. Sillä ei näyttänyt siltä, että tuo karkea luonne oli herkkä hienon koston tuottamalle tenholle tai myrttyneen kunnianhimon tunteille. Mutta kun herttuatar lähempää katsahti noihin pieniin, mustiin, läpitunkeviin silmiin ja keksi kuperan otsan ankaran pituuspoimun sekä huomaamattoman venähdyksen huulissa, joissa joukkoihmiset näkivät typeränsekaista hyväntuulisuutta, muutti hän mielipidettään, ajatellen itsekseen: — Olen osannut oikeaan mieheen.
"Mikä tuottaa minulle vierailunne kunnian, madame?" kysyi intendentti.
"Apunne tarvis, monsieur, ja se apu, jota te tarvitsette minulta."
"Minua ilahduttaa, madame, kuulla lauseenne edellinen osa; mutta jälkimmäisen suhteen…"