"Monsieur", huudahti kuningas, "luuletteko olevan ystävällenne puolustukseksi, että viette hänestä hävyttömyydessä voiton?"
"Oh, sire, minä menen kyllä pitemmälle kuin hän", virkkoi d'Artagnan, "mutta se on teidän syynne. Minä sanon teille, mitä tuo perin hienotuntoinen mies ei ole haastanut, sanon: Sire, te olette uhrannut hänen poikansa, ja hän puolusti poikaansa. Te olette uhrannut hänet itsensä; kun hän puhui teille kunnian, uskon ja hyveen nimessä, työnsitte te hänet luotanne, ajoitte pois, toimititte vankityrmään. Minä olen kovempi kuin hän, sire, ja sanon teille: Valitkaa, sire! Haluatteko ystäviä vai lakeijoita, sotilaita vai kumarrustaitureita, todellisia miehiä vai narreja? Tahdotteko, että teitä rakastetaan vai että teitä pelätään? Jos mieluummin haluatte halpamielisyyttä, juonittelua, pelkurimaisuutta, sire, niin sanokaa se. Silloin me lähdemme, me, jotka olemme muinaisen kunnon viimeisiä jäännöksiä, jopa sen ainoita esikuvia; me, jotka olemme palvelleet ja samalla kenties rohkeudessa ja ansioissa voittaneet monia jälkimaailmalle tunnettuja suuria miehiä. Valitkaa, sire, ja tehkää valintanne nopeasti. Säilyttäkää, mitä teillä vanhassa aatelistossanne vielä on suuria ja yleviä miehiä; hovikeikareita teille aina on kylliksi tarjolla. Kiirehtikää lähettämään minut Bastiljiin ystäväni luo. Sillä ellette ole osannut kuunnella kreivi de la Fèreä, kunnian säveintä ja jalointa ääntä; ellette osaa kuunnella d'Artagnania, vilpittömyyden suorapuheisinta ja tuiminta tulkkia, niin olette huono kuningas, ja huomenna olette kuningasparka. Huonoja kuninkaita kammotaan; heikot kuninkaat syöstään vallasta. Tämä oli minulla teille sanottavaa, sire; oma syynne, että pakotatte minut menemään näin pitkälle."
Kuningas heittäytyi kylmänä ja kalmankalpeana taaksepäin nojatuolissaan. Oli ilmeistä, että jos ukkonen olisi iskenyt hänen jalkojensa juureen, ei se olisi häntä enemmän kummastuttanut. Näytti siltä kuin hänen hengityksensä olisi salpautunut ja hän ollut kuolemaisillaan. Tuo vilpittömyyden tuima ääni, kuten d'Artagnan oli sitä nimittänyt, oli lävistänyt hänen sydämensä kuin terävä miekka.
D'Artagnan oli sanonut kaikki mitä hänellä oli ollut lausuttavaa.
Ymmärtäen kuninkaan vimmastuksen hän veti miekan huotrastaan, ja lähestyen kunnioittavasti Ludvig XIV:ttä hän asetti sen pöydälle.
Mutta raivostuneella eleellä kuningas työnsi säilän pois, ja se putosi pöydältä, vierien d'Artagnanin jalkoihin. Kaikesta kylmäverisyydestään huolimatta ei muskettisoturi voinut hillitä itseään. Hän vaaleni vuorostaan ja virkkoi suuttumuksesta kuohuen:
"Kuningas voi syöstä sotilaan epäsuosioon, voi ajaa hänet maanpakoon, voi tuomita hänet kuolemaan. Mutta olkoonpa hän vaikka satakertaisesti kuningas, hänellä ei ole oikeutta solvaista häntä hänen miekkaansa häpäisemällä. Sire, Ranskan kuningas ei ole koskaan halveksuen työntänyt pois minunlaiseni miehen kalpaa. Tälle tahratulle miekalle, muistakaa se, sire, ei tästälähin ole muuta huotraa kuin oma sydämeni tai teidän. Minä valitsen omani, sire; kiittäkää siitä Jumalaa ja pitkämielisyyttäni."
Sitten hän syöksähti miekkaansa kohden.
"Langetkoon vereni teidän päällenne, sire!" huudahti hän.
Ja tukien miekan kahvaa lattiaan hän ojensi nopealla liikkeellä terän rintaansa vasten.