Aramis näki tuon hymyn kylmäkiskoisuuden ja vavahti.
"Oh, koska pelkäätte kuolemaa, tiedättekin enemmän kuin tahdotte sanoa!" huudahti hän.
"Mutta", vastasi vanki, "mistä johtuu, että te, joka olette saanut minut pyytämään teitä tänne, — että te, joka pyydettyäni astutte luokseni luvaten jotakin merkillistä paljastusta — mistä johtuu, että tällä hetkellä te puhuttelutattekin minua? Koska me kumpikin käytämme naamiota, säilyttäkäämme se molemmin tai heittäkäämme se yhtaikaa kasvoiltamme."
Aramis tunsi huomautuksen voiman ja oikeutuksen.
— En ole tekemisissä tavallisen ihmisen kanssa, — ajatteli hän. "Kuulkaa, onko teillä kunnianhimoa?" hän kysyi ääneen, valmistelematta vankia puheen uuteen käänteeseen.
"Mitä on kunnianhimo?" kysyi nuori mies.
"Se on", vastasi Aramis, "tunne, joka työntää ihmisiä toivomaan enemmän kuin hänellä on."
"Sanoin olevani tyytyväinen, monsieur; mutta mahdollisesti erehdyn. En tiedä, mitä kunnianhimo merkitsee, mutta kenties minulla on sitä. Avatkaa sieluni, en pyydä parempaa."
"Kunnianhimoinen", sanoi Aramis, "on se, joka tavoittelee jotakin asemansa yläpuolelta."
"Minä en tavoittele mitään asemani yläpuolelta", lausui nuori mies niin varmasti, että se sai Vannesin piispan vielä kerran vavahtamaan.