Hän vaikeni. Mutta nähdessään vangin kiihkeät silmät, rypistyneen otsan ja miettiväisen muodon huomasi kyllä, että hän ei suinkaan odottanut äänettömyyttä. Tämän hiljaisuuden katkaisi Aramis.
"Te valehtelitte minulle teidät ensi kertaa nähdessäni", sanoi hän.
"Valehtelinko?" huudahti nuori mies kohoten vuoteellaan, sellainen sävy äänessä ja sellainen salama silmissä, että Aramis ehdottomasti peräytyi.
"Tarkoitin", oikaisi hän kumartaen, "että salasitte minulta, mitä tiedätte lapsuudestanne."
"Ihmisen salaisuudet ovat hänen omiansa, monsieur", sanoi vanki, "eivätkä ensimmäiselle kysyjälle kerrottavia!"
"Se on totta", myönsi Aramis, kumartaen syvempään kuin äskeisellä kerralla, "aivan totta, suokaa anteeksi. Mutta olenko vielä tänäänkin teille ensimmäinen tulokas? Minä pyydän teitä, vastatkaa, monseigneur!"
Tämä arvonimi aiheutti vangissa lievää hämmennystä, mutta hän ei sen kuullessaan silti näyttänyt ollenkaan kummastuneelta.
"En tunne teitä, monsieur", virkkoi hän.
"Oi, jos rohkenisin, tarttuisin käteenne ja suutelisin sitä."
Nuori mies liikahti ikäänkuin ojentaakseen hänelle kätensä. Mutta salama, joka oli leimahtanut hänen silmistään, sammui luomien reunaan, ja käsi vetäytyi takaisin kylmänä ja uhmaavana.