IX
Hävinneiden askelten sali
Saman päivän iltana, jolloin olemme nähneet kaupunginvirkamiesten tarkastavan kuningattaren vankilan niin perinpohjaisen huolellisesti, eräs harmaaseen jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka päätä peitti paksu musta tukka ja jolla tämän yllä oli sellainen karvalakki, joka siihen aikaan oli rahvaan keskuudessa yltiöisänmaallisten merkki, käyskenteli siinä suuressa salissa, jota niin filosofisesti nimitettiin Hävinneiden askelten saliksi, ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan meneviä ja tulevia, tämän salin tavallista asujamistoa, joka oli suuresti lisääntynyt tähän aikaan, jolloin oikeudenkäynnit olivat saavuttaneet suuremman merkityksen ja jolloin käytiin käräjiä riidelläkseen vain päästään pyöveliä vastaan ja kansalaisen Fouquier-Tinvillen, tämän väsymättömän hankkijan, kanssa.
Mies, jonka kuvan olemme juuri piirtäneet, oli asettunut erittäin hyvää makua todistavaan asentoon. Yhteiskunta oli tähän aikaan jakautunut kahdeksi luokaksi, lampaiksi ja susiksi; toiset tietysti pelkäsivät toisia, koska toinen puoli yhteiskuntaa söi toisen puolen.
Tämä juro käyskentelijä oli pientä kokoa; hän heilutteli mustassa ja likaisessa kädessään sellaista sauvaa, jota nimitettiin perustuslaiksi; tosin olisi tätä kauheata asetta heiluttava käsi tuntunut varsin pieneltä jokaisesta, joka olisi tämän oudon merkkihenkilön suhteen huvikseen ryhtynyt näyttelemään inkvisiittorin osaa, kuten tämä itse oli tehnyt toisten silmissä; mutta kukaan ei olisi mitenkään uskaltanut ryhtyä tutkimaan miestä, jonka ulkonäkö oli niin hirveä.
Täten herättäen huomiota sai tämä karttumies suurta levottomuutta aikaan eräissä nurkkakirjuriryhmissä, jotka väittelivät yleisistä asioista; nämä alkoivatkin mennä yhä pahemmin ja pahemmin, eli paremmin ja paremmin, riippuen siitä tarkastetuinko kysymystä vanhoilliselta vai vallankumoukselliselta näkökannalta, Nämä kelpo miehet katselivat syrjäkulmittain hänen pitkää mustaa partaansa, hänen vihertäviä silmiään, joita reunustivat kulmakarvat, tuuheat kuin harjat, ja vapisivat joka kerta kun tämä kauhea isänmaanystävä lähestyi heitä kävellessään edestakaisin koko Hävinneiden askelten salin päästä päähän.
Tämä kauhu johtui etenkin siitä, että joka kerta kun he olivat rohjenneet lähestyä häntä tai edes liian tarkkaavaisesti katsella häntä, oli karttumies kopautellut permantoon raskasta asettaan, joka sai toisista permantokivistä lähtemään kumean, soinnuttoman, toisista kimeän, soinnukkaan äänen.
Mutta tätä hirmuista vaikutusta eivät saaneet ainoastaan nämä kelpo nurkkakirjurit, joista olemme puhuneet ja joita yleisesti nimitettiin Palatsin rotiksi: sen saivat myöskin kaikki ne eri henkilöt, jotka tulivat Hävinneiden askelten saliin sen isosta ovesta tai joistakin sen ahtaista käytävistä; nämä menivät ohitse kiireesti nähdessään karttumiehen, joka itsepäisesti aina vain taivalsi salin päästä päähän keksien vähän päästä tekosyyn kajahduttaa karttunsa permantokiviin.
Jos kirjurit olisivat olleet vähemmän kauhuissaan ja kävelijät selvänäköisempiä, olisivat he varmasti huomanneet isänmaanystävämme, joka oli oikukas, kuten kaikki omituiset ja äärimmäiset luonteet, harrastavan erikoisesti muutamia permantopaasia, esimerkiksi niitä, jotka olivat hyvin lähellä oikeata seinää, ja niitä, jotka olivat melkein keskellä salia ja antoivat puhtaimman ja raikuvimman äänen.
Lopuksi hän keskitti kiukkunsa vain muutamiin lattiapaasiin, etenkin niihin, jotka olivat keskellä salia. Hairahtuipa hän vielä hetkiseksi pysähtymään ja mittailemaan silmillään joitakin välimatkoja. Tosin tätä hairahdusta kesti vain lyhyen ajan, ja hänen ilmeensä, jossa oli näkynyt ilon välähdys, muuttui jälleen hurjaksi.