"Etpähän, sinä et päinvastoin ole vielä sanonut mitään sellaista."
"No niin, siinä tapauksessa minä kerron sen nyt."
"Kerro; jos se onkin satua, on se ainakin kaunis satu."
"Ei, kansalainen, se ei ole satua, ei sinnepäinkään, ja sen todistaa se, että kuulin sen ovenvartijalta. Aristokraatit ovat kaivaneet salakäytävän; se lähti Corderie-kadulta ja ulottui aina kansatar Plumeaun kämpän kellariin saakka, ja olipa hän vähällä joutua rikostoveriksi, tuo kansatar Plumeau. Tunnettehan toki hänet?"
"Kyllä tunnen", sanoi Maurice, "entä sitten?"
"No niin, Capetin lesken piti karata tuon maanalaisen käytävän kautta. Hänen jalkansa oli jo ensimmäisellä portaalla, mutta älä! Kansalainen Simon sai hänet hameesta kiinni. Kuulkaa, kaupungissa soitetaan yleismarssia ja piirit rummutetaan kokoon; kuuletteko rummun pärinän nyt? Sanotaan, että preussilaiset ovat Dammartinissa ja että heidän tiedustelijansa tunkeutuvat kaupungin rajoille saakka."
Tästä sanatulvasta, todesta ja valheesta, mahdollisesta ja mahdottomasta erotti Maurice suunnilleen johtolangan. Kaikki lähti siitä neilikasta, joka hänen silmiensä nähden oli annettu kuningattarelle ja jonka hän itse oli ostanut kukkastyttöparalta. Tässä neilikassa oli sen ilmitulleen salajuonen suunnitelma, jonka enemmän tai vähemmän todellisista yksityiskohdista Agésilas oli kertonut.
Samassa läheni rummunpärinä, ja Maurice kuuli kadulla huudettavan:
"Kansalainen Simon ilmisaanut Templessä suuren salajuonen! Suuri salajuoni Capetin lesken hyväksi saatu ilmi Templessä!"
"Niin, niin", sanoi Maurice, "niinhän minäkin ajattelin. Tässä jutussa on perää. Ja Lorin menee tämän kansaninnostuksen aikana ojentamaan kätensä tuolle tytölle ja revittää itsensä kappaleiksi."