Kenraalin vieressä marssi ilkeän näköinen kirjuri, jolla oli mustepullo ja paperikäärö, huitoen suhteettoman pitkällä kynällä.
Kirjurin perässä tuli yleinen syyttäjä. Olemme nähneet, tunnemme ja tapaamme vielä myöhemminkin tämän kuivan, keltaisen ja kylmän miehen, jonka veristävät silmät saivat itse hurjan Santerrenkin värisemään sotahaarniskassaan.
Muutamia kansalliskaartilaisia sekä eräs luutnantti seurasi heitä.
Simon, hymyillen kavalasti ja toisessa kädessään karhunnahkalakkinsa, toisessa suutarin polvihihna, asteli edellä näyttääkseen toimikunnalle tietä.
He saapuivat jotenkin pimeään, tilavaan ja tyhjään huoneeseen, jonka perällä istui nuori Ludvig täysin liikkumattomana vuoteellaan.
Silloin kun näimme lapsiparan pakenevan Simonin raakaa vihaa, hänessä oli vielä jonkinlaista elinvoimaa, joka teki vastarintaa Templen suutarin häntä aiheettomasti rääkätessä: hän pakeni, hän kirkui, hän itki; hän siis pelkäsi: hän siis kärsi; hän siis toivoi.
Nyt olivat pelko ja toivo hävinneet; epäilemättä oli kärsimys vielä jäljellä; mutta jos se oli jäljellä, kätki marttyyrilapsi, joka niin julmalla tavalla sai maksaa vanhempiensa erehdykset, sen sydämensä sisimpään ja verhosi sen näennäiseen täydelliseen tunteettomuuteen.
Hän ei nostanut edes päätänsä toimikunnan astuessa hänen luokseen. Nämä hakivat itselleen muitta mutkitta istumapaikat ja asettuivat, yleinen syyttäjä vuoteen pääpuoleen, Simon jalkopäähän, oikeuden kirjuri ikkunan viereen, kansalliskaartilaiset ja heidän luutnanttinsa syrjään hiukan varjoon.
Ne läsnäolevat, jotka katselivat pientä vankia jonkin verran myötätuntoisesti tai vaikkapa vain uteliainakin, huomasivat lapsen kalpeuden, hänen omituisen lihavuutensa, joka ei ollut muuta kuin pöhötystä, ja hänen väärät säärensä, joiden nivelet alkoivat ajettua.
"Tämä lapsi on kovin sairas", sanoi luutnantti niin varmalla äänellä, että Fouquier-Tinville, joka jo oli istuutunut ja valmistautunut kuulustelemaan, kääntyi.