Ludvig vaipui takaisin samaan vaitioloon, jonka oli hetkeksi jättänyt vain puolustaakseen äitiään.
Toimikunta oli ymmällä; niin paljon lujuutta, niin paljon älyä ei olisi luullut lapsella olevan.
"Mitä rotua ovatkaan nämä kuninkaat", sanoi Hanriot matalalla äänellä; "he ovat kuin tiikerit: he ovat pahanilkisiä jo aivan pieninä".
"Mitenkä tutkimuspöytäkin kirjoitetaan?" kysyi kirjuri ymmällään.
"Sen voi antaa vain Simonille tehtäväksi", sanoi Lorin. "Ei ole mitään kirjoitettavaa: se olisi hänelle erinomainen asia!"
Simon heristi nyrkkiä leppymättömälle viholliselleen.
Lorin rupesi nauramaan.
"Tuolla tavalla et sinä naura sinä päivänä, jolloin aivastat säkissä", sanoi Simon hurjana raivosta.
"En tiedä, menenkö ennen vai sinun jälkeesi noihin pieniin kemuihin, joilla sinä minua uhkaat", sanoi Lorin. "Mutta sen sanon minä, että monet nauravat sinä päivänä, jolloin on sinun vuorosi. Jumalat — minä käytän monikkoa – jumalat, kuinka ruman näköinen sinä oletkaan tuona päivänä, Simon, sinä olet vallan hirmuinen!"
Ja Lorin vetäytyi toimikunnan taakse purskahtaen heleään nauruun.