Geneviève katseli ympärilleen hämmentynein silmin, ja nähdessään Mauricen muotokuvan, hän liukui alas leposohvalta ja lankesi polvilleen ikäänkuin pyytääkseen apua tältä voimattomalta ja tunteettomalta kuvalta, joka jatkoi hymyilemistään.
Vaimoparka ymmärsi kaiken sen uhkan, jonka Dixmer peitti teeskennellyn levollisuutensa alle.
"Niin, rakas lapseni", jatkoi nahkuri, "minähän se olen. Luultavasti te luulitte minun olevan varsin kaukana Pariisista, mutta enpähän vain, minä jäin tänne. Palasin taloon seuraavana päivänä ja näin sen paikalla hyvin kauniin tuhkaläjän. Olen tiedustellut teitä, kukaan ei ollut nähnyt teitä. Ryhdyin sitten etsimään teitä, ja minulla oli suuri vaiva löytää teidät. Myönnän, etten luullut teidän olevan täällä; kuitenkin epäilin sitä, koska tulin, kuten näette. Mutta pääasia on, että minä olen täällä ja että te olette tuossa. Miten Maurice jaksaa? Minä olen todellakin varma siitä, että te olette kärsinyt paljon, te, joka olette niin hyvä kuningasmielinen, pakosta elää saman katon alla kuin niin kiihkoisa tasavaltalainen."
"Hyvä Jumala!" sopersi Geneviève, "hyvä Jumala! Armahda minua!"
"Kumminkin", jatkoi Dixmer katsellen ympärilleen, "rakkaani, minua lohduttaa se, että te asutte niin mukavasti ja ettette näytä minusta kärsineen paljoakaan lainsuojattomuudesta. Talomme palon ja omaisuutemme tuhoutumisen jälkeen olen harhaillut jotenkin umpimähkään asustaen kellarien perällä, laivaruumissa, vieläpä muutaman kerran Seineen päättyvissä likaviemäreissäkin."
"Hyvä herra!" huudahti Geneviève.
"Teillä on tuossa hyvin kauniita hedelmiä; minun sen sijaan on joskus täytynyt jäädä ilman jälkiruokaa, koska oli pakko olla syömättä päivällistä."
Geneviève peitti nyyhkyttäen kasvonsa käsiinsä.
"Hyvä herra, hyvä herra!" huudahti Geneviève, "säälikää minua!
Näettehän, että minä kuolen."
"Levottomuudesta, ymmärrän sen; te olette ollut minusta kovin levoton; mutta lohduttautukaa, minä olen täällä; minä palaan takaisin, emmekä enää jätä toisiamme, madame."