"Scævola!" toisti Geneviève, "tulkaa tänne, olkaa hyvä".
"Tässä olen!" sanoi muuan ääni.
Kuullessaan tämän äänen kääntyi Geneviève äkkiä ja päästi hirveän parkaisun.
"Mieheni!" huudahti hän.
"Minä itse", sanoi Dixmer levollisesti.
Geneviève istui tuolilla ja oli nostanut kätensä hakeakseen eräästä kaapista jonkinlaisen siteen; hän tunsi päätänsä pyörryttävän, hän ojensi kätensä ja pudottautui selälleen toivoen löytävänsä altaan kuilun, johon syöksyisi.
Dixmer otti hänet syliinsä ja kantoi leposohvalle, jolle istuutui.
"No kas, mikä teidän on, rakkaani? Mitä on tapahtunut?" kysyi Dixmer.
"Vaikuttaako minun läsnäoloni teihin niin epämieluisasti?"
"Minä kuolen!" sopersi Geneviève heittäytyen taaksepäin ja painaen kätensä silmilleen, jottei näkisi tuota kauheata näkyä.
"Hyvä", sanoi Dixmer, "luulitteko minua jo vainajaksi, rakkaani? Teenkö minä aaveen vaikutuksen?"