"Itävallan Anna oli samaa verta kuin minäkin ja melkein samassa tilanteessa kuin minäkin.
"Hulluutta tulla yrittämään toteuttaa Itävallan Annan kuninkaallisuutta
Ranskassa!
"Sitäpaitsi en minä ole tullut; kaksi kuningasta on sanonut:
"'On tärkeätä, että kaksi kuninkaanlasta, jotka eivät koskaan ole nähneet toisiansa, jotka eivät ole rakastaneet toisiansa, jotka eivät ehkä milloinkaan tule rakastamaan toisiansa, vihitään samalla alttarilla mennäkseen kuolemaan samalle mestauslavalle.'
"Ja eikö minun kuolemani sitäpaitsi veisi kuolemaan lapsiparkaani, joka harvojen ystävieni silmissä vielä on Ranskan kuningas?
"Ja sitten kun poikani on kuollut kuten miehenikin, eikö heidän haamunsa hymyilisi säälistä nähdessään minun, säästääkseni muutamia pisaroita alhaista verta, tahrivan omalla verelläni pyhän Ludvigin valtaistuimen jätteet?"
Näissä yhä lisääntyvissä tuskissa, tässä epäilyn kuumeessa, jossa tykytys yhä kasvoi kaksinkertaiseksi, tämän kauhistuttavan pelon vallassa kuningatar viimein odotti iltaa.
Useita kertoja hän oli tutkinut vartijoillensa ilmeitä. Milloinkaan ei heillä ollut ollut levollisempaa ilmettä.
Milloinkaan ei myöskään näiden kahden karkean, mutta hyvän miehen huomaavaisuus ollut häntä enemmän hämmästyttänyt.
Kun vankilassa tuli pimeätä, kun kiertovartion askelet kajahtelivat, kun aseiden kalske ja koirien ulvonta herätti kaiun synkissä holvikaarissa, kun viimein vankilan koko hirvittävyys ja toivottomuus paljastui, nousi Marie Antoinette kauhistuneena, naisen luontoon juurtuneen heikkouden lannistamana.