Kuningatar luopui siis melkein täydellisesti niistä ajatuksista, jotka olivat saaneet häntä pitämään molempia hänelle tehtyjä aloitteita ansoina: mutta sikäli kuin pelko joutua häpeällisesti ansaan jätti hänet, häntä hirvitti vielä enemmän nähdä silmiensä edessä juoksevan verta, joka vuodatettiin hänen puolestaan.
"Omituinen kohtalo, ylevä näytelmä!" kuiskasi hän. "Kaksi salaliittoa yhtyy pelastamaan kuningatarparkaa tai oikeammin vangittua naisparkaa, joka ei ole tehnyt mitään houkutellakseen tai rohkaistakseen vehkeilijöitä, ja molemmat tahtovat yrittää samaan aikaan!
"Kukapa tietää! Ehkä siinä on vain yksi juoni. Ehkä se on kaksinkertainen miina, jonka tarkoitus on päätyä samaan kohtaan.
"Jos tahtoisin, pääsisin siis vapauteen!
"Mutta jokin naisparka uhrataan minun sijastani.
"Mutta kaksi miestä tapetaan, jotta tämä nainen pääsee minun luokseni saakka!
"Jumala ja tulevaisuus eivät antaisi sitä minulle anteeksi.
"Mahdotonta, mahdotonta!"
Mutta silloin tulivat yhä uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä nuo suuret aatteet palvelijoiden uhrautumisesta herrojensa puolesta ja nuo vanhanajan perinnäisopit isäntien oikeudesta palvelijoillensa henkeen: kuolevan kuninkuuden melkein hävinneet aavekuvat.
"Itävallan Anna olisi hyväksynyt", sanoi hän itsekseen; "Itävallan Anna olisi asettanut kaikkien asioiden yläpuolelle kuninkaallisten henkilöiden onnen suuren periaatteen.