Hän oli nukahtanut viila käteensä.
Osan päivästä hän uhrasi rukoukseen. Hänen vartijansa näkivät hänen rukoilevan niin usein, etteivät nämä hartaudenharjoitukset saattaneet heitä ensinkään levottomiksi.
Tuolloin tällöin veti kuningatar poveltaan viilan, jonka hänelle oli antanut hänen pelastajansa, ja hän vertaili työvälineen heikkoutta ja ristikkorautojen paksuutta keskenään.
Onneksi eivät nämä rautatangot olleet kiinni seinässä muuta kuin toisesta päästä, toisin sanoen alhaalta.
Yläosaa piti kiinni poikittainen rautatanko; kun alapää oli sahattu poikki, ei tarvinnut muuta kuin vetää rautatankoa, jotta se irtaantuisi.
Mutta kuningatarta eivät pidättäneet fyysilliset vaikeudet: hän ymmärsi täydellisesti, että asia oli mahdollinen, ja juuri tämä mahdollisuus teki toivosta verisen liekin, joka häikäisi hänen silmiään.
Hän tunsi, että päästäkseen hänen luoksensa täytyi ystävien tappaa häntä vartioivat miehet, eikä hän olisi suostunut näiden miesten kuolemaan millään hinnalla. Nämä miehet olivat ainoat, jotka pitkään aikaan olivat osoittaneet häntä kohtaan jonkin verran sääliä.
Toiselta puolen oli noiden rautatankojen ulkopuolella, jotka hänet käskettiin sahaamaan poikki, näiden kahden miehen, joiden täytyi sortua estäessään hänen pelastajiaan saapumasta hänen luokseen, ruumiiden tuolla puolen elämä, vapaus ja ehkäpä kosto, kolme niin mieluista asiaa, etenkin naiselle, että hän pyysi Jumalalta anteeksi, että toivoi niitä niin hartaasti.
Hän luuli muuten huomanneensa, ettei hänen vartijoitaan vaivannut mikään epäluulo ja ettei heillä myöskään ollut tietoisuutta siitä ansasta, johon vanki tahdottiin saada lankeamaan, olettaen, että salajuoni oli ansa.
Näiden yksinkertaisten miesten petoksen olisivat saaneet ilmi niin kokeneet silmät kuin oli tällä naisella, joka oli tottunut arvaamaan pahan, koska oli saanut siitä kärsiä.