Siitä luiskahti ulos kuin tupesta pikkuinen, kova esine ja pudotessaan tiilipermannolle helähti metallin tapaan. Se oli mitä hienoin viila, enemmän koruesine kuin työkalu, tuollainen teräsjousi, jolla miten heikko ja taitamaton käsi hyvänsä voi neljännestunnissa leikata paksuimmankin rautatangon poikki.
"Madame", sanottiin paperissa, "huomenna kello puoli kymmeneltä tulee eräs mies juttelemaan teitä vartioivien miesten kanssa naisten pihaan aukenevan ikkunan kautta. Sillä välin sahaa Teidän Majesteettinne poikki ikkunanne kolmannen rautatangon vasemmalta oikealle päin… Leikatkaa viistoon, neljännestunti riittää Teidän Majesteetillenne. Olkaa sitten valmis astumaan ulos ikkunasta…
"Neuvon antaa eräs teidän hartaimmista ja uskollisimmista alamaisistanne, joka on pyhittänyt elämänsä Teidän Majesteetillenne ja olisi onnellinen voidessaan uhrata sen Teidän puolestanne."
"Voi!" kuiskasi kuningatar, "eikö se ole ansa? Mutta ei, minusta tuntuu, että tunnen tämän käsialan, se on sama kuin Templessä, se on Maison-Rougen ritarin käsialaa! Voi sentään! Ehkä Jumala tahtoo minun pääsevän karkaamaan."
Ja kuningatar lankesi polvilleen ja turvautui rukoukseen, tähän vankien mahtavaan lohdutukseen.
XVII
Dixmerin valmistelut
Seuraava päivä, jonka edellä oli ollut uneton yö, koitti viimein kauheana ja, liioittelematta voi sanoa, verenkarvaisena.
Joka päivä näkyi kirkkaimmassakin auringossa tähän aikaan ja tänä vuonna lyijynharmaita pilkkuja.
Kuningatar nukkui tuskin yhtään ja unta, joka ei tuonut lepoa. Tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän jo luuli näkevänsä verta, kun hän luuli kuulevansa huutoja.