Tuli hetken hiljaisuus, jonka aiheutti santarmien hämmästys.
Ovenvartija kuunteli kauhun ja ilon sekaisin tuntein viilan jatkuvaa kiljumista. Kello löi yhdeksän.
Samaan aikaan kolkutettiin kanslian ovelle, mutta molemmat santarmit olivat liiaksi kiintyneet jutteluun vastatakseen.
"Hyvä on, me olemme valppaina, olemme valppaina", sanoi Gilbert.
"Ja jos niin tarvitaan, me kuolemme paikallemme todellisina vallankumouksellisina", lisäsi Duchesne.
"Hänen täytyy jo pian olla valmis", sanoi ovenvartija itsekseen pyyhkien hiestä märkää otsaansa.
"Ja minä oletan, että tekin olette omasta puolestanne valppaina", sanoi Gilbert. "Sillä teitä ei säästettäisi enempää kuin meitäkään, jos sattuisi sellainen tapaus, kuin josta kerrotte."
"Uskon hyvinkin", sanoi ovenvartija. "Minä vietän yöni kierrosmatkoilla. Olen sitäpaitsi perin uuvuksissa, te toiset ainakin vuorottelette ja voitte nukkua joka toisen yön."
Tällä hetkellä kolkutettiin toistamiseen kanslian ovelle. Mardoche vavahti; jokainen tapahtuma, miten vähäpätöinen hyvänsä, saattoi estää hänen suunnitelmaansa toteutumasta.
"Mikä siellä on?" kysyi hän muina miehinä.