Dumas oli tasavaltalainen eikä kuningasmielinen, ja senvuoksi täytyy, ihmetellä hänen tasapuolista esitystään Ranskan vallankumouksesta. Tämä tosiasia tekisi yllättäväksi hänen puolueettomuutensa kun hän romanttisesti käsitteli kuningattaren murhenäytelmää, ellemme muistaisi, kuinka monen hallituksen aikana hän oli palvellut liukkaana hovimiehenä, kastaen kynänsä hovihajuveteen. Jos tämä joskus jää tuntumatta, sekaantuu siihen muita hajuja, kuten esimerkiksi tuoreita neilikoita ja märkää sahajauhoa ynnä sitä, joka sai Julius Cæsarin pyörtymään, ja koko teoksessa on Pariisin yllä leijailevaa tuoksua. Tämä koskee tosiaankin koko hänen romaanisarjaansa, joka käsittelee Ranskan vallankumousta sekä kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten kuolemaa.
"Maison-Rougen ritari" (suomennettuna jaettu kahdeksi niteeksi, edellinen nimeltä "Maison-Rougen ritari", jälkimäinen nyt esillä oleva "Hirmuhallitus", johon vallankumousromaanien suomennossarja päättyy) oli ensimmäinen romaani siitä ryhmästä, jonka hän suunnitteli ja kirjoitti, ja vaikkakin historiallisesti viimeinen, on se hänen vallankumoussarjansa avain. Vaikka hän onkin siinä käyttänyt koko sitä vapautta, joka on romaaneissa luvallinen ei se Dumasin tekemäksi ole liioiteltu. Onpa sen sankari itsekin, Morand, ollut olemassa. Hänen oikea nimensä oli Gonzze de Rougeville, kuten Lenotre, Ranskan vallankumousta käsittelevän kirjallisuuden erikoistuntija, tietää. De Rougevillen ja hänen ystäviensä ja vastustajiensa luonteet kehittyivät alkujaan niiden vastavallankumouksellisten, jalojen ja epäjalojen tapahtumien sarjassa, joiden rinnalla Dumasin kertomat ovat vähemmän törkeitä kuin hirvittäviä. Hän muuttaa esityksen iloiseksi ja kohtalokkaaksi salaliittoromaaniksi, joka on hänen omaa mieleistä lajiaan ja jossa vallankumous tosin on takavarikoinut rakkauden, kuoleman ja armeliaisuuden, mutta jossa hän säästää meiltä realistisen kuvauksen yksityiskohdat. De Rougevillen todellinen elämä, mikäli se koskee Marie Antoinettea, sisälsi sekaisin kaikkea, mikä on alhaista, sankarillista ja petollista. Dumas otti ainekset ja sekoittamalla niihin lisää omiansa teki niistä romaanin. Hänen sekoituksensa on romanttista ja tasavaltalaista laadultaan, ja hän käytti sitä runsaasti teoksissaan siltä ajalta.
Kuitenkaan ei markiisi de Rougeville todellisesti kuollut sillä tavoin kuin hänen vastineensa tässä kertomuksessa. Hän eli Waterloon taistelun vuoteen saakka ja kuoli omalla tilallaan. Dumas meni niinkin pitkälle, että ihan tarpeettomasti tekaisi kirjeen, joka oli tulevinaan markiisin pojalta.
Vaikka kertomuksessa onkin Dumasin liioiteltua kiihtymystä, joka hämmästyttää suomalaista lukijaa paljoa enemmän kuin ranskalaista, on se erinomainen johdatus vallankumouksen historiaan. Ihmettely, kuinka äärettömän jyrkästi Ranska ja ihmisluonne olivat Ranskan vallankumouksen aikana vastatusten, nousee siinä ylimmilleen. Siinä on osia, joissa Dumas ja ranskalainen tunteellisuus ehkä pillastuvat laukkaamaan oikean historian hengettären ohitse tai joissa hänen valtavan nopea kynänsä (hän kirjoitti ensimmäisen osan niistä kolmesta, joihin "Maison-Rougen ritari", alkuaan jakaantui, puolessatoista vuorokaudessa) kiireessä ajaa tiensyrjään. Erään vaikeuden, joka uhkasi salajuonen säännöllistä jännittävyyttä, hän voitti suurenmoisesti. Ovathan madame Véton pelastamiseksi tehdyt vehkeilyt jo etukäteen tuomitut epäonnistumaan; niiden tuloksettomuus on yleisön tiedossa. Mutta Dumas pitää giljotinin läheistä uhkaa ja kohtalon epävarmuutta yllä viimeiseen hetkeen saakka. Sen hän saa aikaa panemalla pienemmän salajuonen toimimaan alusta asti Marie Antoinettea suorastaan koskevien tapahtumien rinnalle. Tähän kertomuksen osaan hän sai aiheen de Rougevillen elämästä; mutta hän suoritti huomattavan kirurgintyön ruiskuttamalla seikkailijaan Morandin verta. Paremmin sanoen, hän leikkasi tämän miehen kahtia. Huonommasta puolesta hän teki herra Dixmerin, joka kyynillisyydessään epäili naisen kunniaa vielä enemmän kuin de Rougeville, koskapa hän myi oman vaimonsa paholaiselle. Toisesta puoliskosta tuli Morand, ritari, joka todella oli ritari peloton ja moitteeton.
Dumasin viisaus romaaninkirjoittajana ilmenee tässä menettelyssä, sillä hän ei olisi kyennyt sielullisesti kuvaamaan de Rougevillen muuttumista mitättömästä irstailijasta mieheksi, jonka elämän ainoana ajatuksena oli uskollisuus tuomittua kuningatarta kohtaan oman perikadon uhallakin. Jos Stendhal tai Flaubert olisi kuvannut tämän Gonzze de Rougevillen muuttumista, mikä asiakirja siitä olisikaan tullut! Dumas tunsi kynänsä rajat, tiesi mahdollisesti entiset epäonnistumisensa luonteen alkemiassa sitä yrittääkseenkään. Kuvatessaan Morandin kaikkea muuta kuin mahdottomia valepukuja, rohkeita tekoja ja pakoa hän vain kertoo de Rougevillen todellisista seikkailuista, sillä tämä pääsi vahingoittumatta tulen ja veren, jakobiiniklubin ja santarmien väijytyksen lävitse.
Kukaan toinen kirjailija ei kosketa Pariisin unelmaa niin kuin Dumas tässä romaanissa, jonka kirjoittamisessa itse kaupunki tuntuu olleen hänen avustajansa yhtä hyvin kuin Maquet; hänen kynänsä kuvaa koko sen jännityksen, uteliaisuuden ja intohimon, murhenäytelmän ja melodraaman, hartauden ja uskollisuuden kuolemaan saakka, joka oli Pariisille ominainen.
I
Tuoksuva keikari
Noin kaksi tuntia oli kulunut, niistä tapahtumista, joista juuri olemme kertoneet. [Teos on suoranaista jatkoa romaaniin "Maison-Rougen ritari". — Suom.].
Lorin käveli edestakaisin Mauricen huoneessa Agésilaksen kiilloittaessa isäntänsä saappaita eteisessä; ovi oli kuitenkin jätetty auki, jotta keskustelu kävisi helpommin, ja Lorin pysähtyi vaeltaessaan tämän oven eteen ja esitti kysymyksiä kotiapulaiselle.