"Ei epäilystäkään! Nämä orvokit… ne olivat hänen viimeinen tervehdyksensä."
Silloin Maurice kääntyi ja huomasi vasta nyt, että matkalaukku oli puoleksi täynnä, että loput liinavaatteista oli lattialla tai puoliavonaisessa kaapinlaatikossa.
Lattialla olevat liinavaatteet olivat varmasti pudonneet Genevièven käsistä Dixmerin ilmestyessä paikalle.
Tästä hetkestä alkaen selvisi kaikki. Elävänä ja kamalana kuvastui hänen silmiinsä näytelmä näiden neljän seinän välissä, jotka äsken olivat olleet niin suuren onnen todistajana.
Tähän asti oli Maurice ollut lamaantunut, musertunut. Herääminen oli hirveä, nuoren miehen suuttumus kauhistuttava.
Hän nousi seisomaan, sulki raolleen jääneen ikkunan, otti kirjoituskaappinsa päältä kaksi matkaa varten valmiiksi ladattua pistoolia, tarkasti sytytyksen ja nähtyään sen olevan kunnossa pani pistoolit taskuunsa.
Sitten hän kaasi kukkaroonsa kaksi kultarahakääröä, jotka hän isänmaallisuudestaan huolimatta oli katsonut varovaisimmaksi säilyttää erään laatikon perällä, ja ottaen käteensä tupessa olevan sapelin sanoi:
"Scævola, luulen sinun olevan kiintyneen minuun; sinä olet palvellut isääni ja minua viisitoista vuotta."
"Olen, kansalainen", sanoi kotiapulainen kauhistuneena nähdessään tämän marmorinkalpeuden ja tämän hermostuneen vapisemisen ensi kertaa isännässään, jota hyvällä syyllä pidettiin miesten pelottomimpana ja voimakkaimpana; "olen, mitä käskette?"
"Kuule! Jos se nainen, joka asui täällä…"