Maurice väisti ja nuori mies asettui hänen eteensä. Koska Maurice oli ensimmäisenä väkijoukossa, ei mikään estänyt enää silloin sen katsetta, joka oli saanut kestää niin monta iskua ja haukkumista päästäkseen sinne.
Koko tämä näytös ja sen aikaansaama puheensorina herätti tuomarien uteliaisuuden.
Syytettykin katsahti sinne päin; ensi rivissä hän huomasi ja tunsi silloin ritarin.
Jonkinlainen väristys järkytti rautaisessa nojatuolissa istuvaa kuningatarta.
Kuulustelua, jota johti puheenjohtaja Harmand, jota selitti Fouquier-Tinville ja josta väitteli Chauveau-Lagarde, kuningattaren puolustaja, kesti niin kauvan kuin tuomarien ja syytetyn voimat sallivat.
Koko tämän ajan viipyi Maurice liikkumattomana paikallaan, kun salissa ja käytävissä olevat kuulijat sen sijaan jo useita kertoja olivat vaihtuneet.
Ritari oli löytänyt selkänojakseen pylvään ja oli yhtä kalpea kuin se marmoriseko, johon hän nojasi.
Päivää oli seurannut pimeä yö: muutamat valamiesten pöydille sytytetyt kynttilät, jotkut salin seinillä savuavat lamput loivat synkän punaisen hohteen tämän naisen jaloille kasvoille, joka oli ollut niin kaunis Versaillesin juhlien loistavassa valaistuksessa.
Hän oli siellä yksinään vastaten lyhyesti ja halveksivasti puheenjohtajan kysymyksiin ja kumartuen toisinaan kuiskatakseen jotakin puolustajansa korvaan.
Hänen valkea ja sileä otsansa ei ollut kadottanut vähääkään ylpeydestään; hänellä oli yllään mustaraitainen pukunsa, josta hän kuninkaan kuoltua ei ollut tahtonut luopua.