"Rauhoittukaa, hyvä isä", sanoi nuori mies koettaen itsekin tyyntyä; "hyvä isä, uskokaa minua, olen täysin järjissäni. Kuningatar on hukassa, tiedän sen; mutta tahdon langeta hänen jalkainsa juureen, vaikka vain sekunniksikin: se pelastaisi minun henkeni. Ellen minä näe häntä, tapan itseni, ja koska te tulisitte olemaan minun epätoivoni syynä, te tappaisitte samalla kertaa sekä sielun että ruumiin."
"Poikani, poikani", sanoi pastori, "te pyydätte minua uhraamaan henkeni, ajatelkaa sitä! Niin vanha kuin olenkin, on elämäni tarpeellinen vielä monelle onnettomalle. Niin vanha kuin olenkin, tekisin itsemurhan, jos itse astuisin kuolemaan."
"Älkää kieltäytykö, hyvä isä", virkkoi ritari; "kuulkaa, te tarvitsette apulaisen: ottakaa minut, viekää minut mukaanne".
Pastori koetti saada takaisin jyrkkyytensä, joka rupesi horjumaan.
"Ei", sanoi hän, "ei, se olisi velvollisuuksieni rikkomista; olen vannonut uskollisuutta perustuslaille, olen vannonut sen sydämeni pohjasta, sieluni ja omantuntoni kautta. Kuolemaan tuomittu nainen on rikollinen kuningatar; suostuisin kuolemaan, jos kuolemani olisi hyödyllinen lähimmäiselleni, mutta en tahdo rikkoa velvollisuuttani."
"Mutta", huudahti ritari, "kun sanon, kun toistan, kun vannon teille, etten tahdo pelastaa kuningatarta. Kas, tämän evankeliumin, tämän ristiinnaulitun kuvan kautta minä vannon, etten mene Conciergeriehen estääkseni häntä kuolemasta."
"Mitä te siinä tapauksessa tahdotte?" kysyi vanhus järkytettynä sellaisesta epätoivon sävystä, jota ei voida jäljitellä.
"Kuulkaa", sanoi ritari, jonka sielu näytti etsivän tietä hänen huultensa yli, "hän oli hyväntekijäni, hän on hiukan kiintynyt minuun. Olen varma siitä, että minun näkemiseni tuottaisi hänelle lohdutusta hänen viimeisellä hetkellään."
"Siinäkö kaikki, mitä haluatte?" kysyi pappi tämän vastustamattoman äänensävyn järkyttämättä.
"Ehdottomasti kaikki."