"Niin, hyvä Jumala, niin", toisti Dixmer vilkkaasti, "Geneviève meni onnettomuudekseen ulos eilen ja näki nuo onnettomat vankirattaat ja niissä erään tyttöparan nimeltä Héloise, jota vietiin giljotiinille. Tuon hetken jälkeen hän on saanut viisi tai kuusi hermokohtausta ja vain toistelee tätä nimeä."
"Eniten on häntä järkyttänyt se seikka, että hän tunsi tämän tytön samaksi kukkastytöksi, joka myi hänelle nuo neilikat, kuten tiedätte."
"Tietysti minä tiedän, koska ne olivat vähällä katkaista kaulani."
"Niin, me olemme kyllä tienneet tuon kaiken, rakas Maurice, ja olkaa varma, että olemme olleet niin peloissamme, kuin ikinä saattaa olla; mutta Morand oli läsnä istunnossa ja näki teidän lähtevän sieltä vapaana."
"Hiljaa!" sanoi Maurice; "luulenpa, että hän puhuu taas". "Voi, katkonaisia sanoja, joita on mahdotonta ymmärtää", virkkoi Dixmer.
"Maurice!" mutisi Geneviève; "he haluavat tappaa Mauricen. Hänen avukseen, ritari, apuun!"
Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja.
"Maison-Rouge", mutisi taas Geneviève; "Maison-Rouge!" Maurice tunsi ikäänkuin epäilyn salaman, mutta se oli vain salama. Sitäpaitsi liikutti Genevièven kärsimys häntä liikaa, jotta hän olisi ryhtynyt hakemaan selitystä näihin muutamiin sanoihin.
"Oletteko kutsuneet lääkärin?" kysyi hän.
"Voi, tuo ei ole mitään", sanoi Dixmer; "hiukan vain hourailua, siinä kaikki".