Ja hän vetäytyi syrjään antaen apulaiselleen määräyksiä.
Sillä välin tunkeutui Maison-Rouge kanslian perälle; sitten hän meni kansliasta siihen osastoon, jossa molemmat santarmit olivat.
Nämä kelpo miehet olivat ymmällään. Yhtä arvokas ja ylpeä kuin kuningatar oli ollut toisia kohtaan, yhtä hyvä ja lempeä oli kuolemaantuomittu ollut heitä kohtaan: he tuntuivat pikemmin olevan hänen palvelijoitaan kuin hänen vartijoitansa.
Mutta sieltä, missä hän oli, ei ritari voinut huomata kuningatarta: suojustin oli suljettuna.
Suojustin oli avattu, jotta kirkkoherra pääsisi sisälle, mutta suljettu hänen jäljestään.
Kun ritari astui sisään, oli keskustelu jo alkanut.
"Hyvä herra", sanoi kuningatar terävällä, ylpeällä äänellään, "koska te olette tehnyt uskollisuusvalan tasavallalle, jonka nimessä minut viedään kuolemaan, en minä voi luottaa teihin. Me emme enää palvele samaa Jumalaa."
"Madame", vastasi Girard tämän halveksivan uskontunnustuksen liikuttamana, "kuolemaan menevän kristityn tulee kuolla tuntematta vihaa sydämessään, eikä hänen ole sysättävä luotaan Jumalaansa, tulipa Hän missä muodossa hyvänsä hänen luoksensa".
Maison-Rouge astui askelen raottaakseen varjostinta, toivoen kuningattaren nähdessään hänet ja saadessaan tietää syyn, joka toi hänet tänne, muuttavan käytöstään kirkkoherraa kohtaan. Mutta molemmat santarmit tekivät liikkeen estääkseen sen.
"Mutta", sanoi Maison-Rouge, "koska minä olen kirkkoherran apulainen…"