Työnnettynä ulos Conciergeriestä oli Maison-Rouge tietenkin joutunut sotilaiden ensi riviin.
Sotilaat kysyivät häneltä, kuka hän oli,
Hän vastasi olevansa apotti Girardin apulainen, mutta koska hän kuten kirkkoherransakin oli tehnyt valan, oli kuningatar kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan kuten kirkkoherraakin.
Sotilaat työnsivät hänet vuorostaan katselijoiden eturiviin saakka.
Siellä hänen oli pakko toistaa, mitä oli sanonut sotilaille.
Silloin nousi huuto:
"Hän on juuri tullut hänen luotaan… Hän on nähnyt hänet… Mitä hän sanoi?… Onko hän aina yhtä ylpeä? Onko hän masentunut?…. Itkeekö hän?…"
Ritari vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin heikolla, lempeällä ja ystävällisellä äänellä, kuin olisi tämä ääni ollut hänen huulistaan riippuvan elämänsä viimeinen ilmaus.
Hänen vastauksensa oli puhdasta, yksinkertaista totuutta. Kuitenkin oli tämä totuus Antoinetten mielenlujuuden ylistyslaulua, ja se, mitä hän sanoi evankelistan yksinkertaisuudella ja uskolla, teki useamman kuin yhden sydämen levottomaksi ja katuvaiseksi.
Kun hän puhui pienestä kruununperillisestä ja madame Royalesta, tästä valtaistuimettomasta kuningattaresta, tästä puolisottomasta vaimosta, tästä lapsettomasta äidistä, tästä yksinäisestä ja hyljätystä naisesta, jolla ei ollut ketään ystävää pyövelien keskellä, tulivat useammat kuin yhdet kasvot vakaviksi, useampia kuin yksi kyynel kihosi salavihkaa ja polttavana silmiin, joista hiljan oli loistanut viha.