Palatsin kello löi yksitoista; koko meteli lakkasi samalla hetkellä. Satatuhatta ihmistä laski kellon lyönnit, joihin vastasi heidän sydämensä tykintä.
Kun viimeisen lyönnin väräjäminen oli kuollut avaruuteen, kuului porttien takaa suuri meteli, samaan aikaan kun rattaat, jotka tulivat Fleurs-rantakadun suunnalta, halkoivat väentungoksen, sitten vartion ja asettuivat portaiden eteen.
Pian ilmestyi kuningatar äärettömän suurten ulkoportaiden yläpäähän. Kaikki intohimot keskittyivät katselijoiden silmiin; ihmiset pidättivät henkeänsä ja läähättivät.
Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu, suurin osa oli muuttunut valkeaksi vankeuden aikana, ja tämä hopeanhohde teki vielä hienommaksi hänen helmiäisvärisen kalpeutensa, joka tällä viime hetkellä teki melkein taivaalliseksi Cæsarien tyttären kauneuden.
Hänellä oli yllään valkea puku, ja hänen kätensä oli sidottu kiinni selän taakse.
Kun hän näyttäytyi portaiden yläpäässä oikealla puolellaan apotti Girard, joka seurasi häntä vastoin hänen tahtoaan, ja vasemmallaan pyöveli, molemmat puettuina mustiin, kuului koko tästä väkijoukosta mumina, jonka vain ihmisten sydämet tunteva Jumala saattoi ymmärtää ja oikein selittää.
Silloin astui muuan mies pyövelin ja Marie Antoinetten väliin.
Se oli Grammont. Hän asettui siihen näyttääkseen hänelle nuo häpeälliset teloitusrattaat.
Kuningatar perääntyi vastoin tahtoaan askelen.
"Nouskaa rattaille", sanoi Grammont.