Rattaiden lähtiessä liikkeelle lähti kansakin. Mutta kun sotamiehet eivät tienneet, missä tarkoituksessa kansa liikehti, yhdistivät he kaikki voimansa työntääkseen väkijoukon takaisin. Sen vuoksi syntyi suuri tyhjä tila rattaiden ja ensi rivien välille.
Tästä välistä kajahti synkkä ulvonta.
Kuningatar vavahti ja nousi kokonaan seisomaan katsellen ympärilleen.
Hän näki silloin koiransa, joka oli hävinnyt kaksi kuukautta sitten, koiransa, joka ei ollut voinut tunkeutua Conciergeriehen hänen kanssansa, joka huudoista, iskuista ja potkuista huolimatta syöksyi rattaita kohti. Mutta melkein heti katosi nääntynyt, laiha, uupunut Black-parka hevosten jalkoihin.
Kuningatar seurasi sitä silmillään. Hän ei voinut puhua, sillä hänen äänensä hukkui meluun, hän ei voinut osoittaa sitä sormellaan, sillä hänen kätensä oli sidottu; sitäpaitsi, vaikka hän olisi voinut viitata siihen, vaikka hänen puheensa olisi kuultukin, hän olisi varmaan pyytänyt turhaan.
Mutta menetettyään koiran hetkeksi näkyvistään, hän näki sen taas uudelleen.
Se oli erään kalpean nuoren miehen käsivarrella, joka seisten kanuunan päällä näkyi väkijoukon yli ja sanomattoman haltioitumisen vallassa tervehti häntä osoittaen taivasta.
Marie Antoinette katsahti myös taivaaseen ja hymyili lempeästi.
Maison-Rougen ritari päästi voihkauksen, kuin olisi tämä hymy haavoittanut hänen sydäntään, ja rattaiden kääntyessä Change-sillalle päin hän putosi alas väkijoukkoon ja hävisi näkyvistä.