Mestauslava
Révolution-aukiolla odotteli kaksi miestä nojaten lyhtypylvääseen.
Väkijoukon kanssa, jonka yksi osa oli marssinut Palatsi-aukiolle, toinen osa Révolution-aukiolle ja loput levinnyt meluten ja tungeskellen pitkin näitä aukioita erottavaa tietä, he odottelivat, että kuningatar saapuisi mestauskoneen luo, joka sateen ja auringonpaisteen ravistamana, pyövelin käden käyttämänä ja, miten hirveätä! uhrien kosketuksen kuluttamana kohosi synkän ylpeänä kaikkien alla olevien päiden yli, kuten kuningatar hallitsee kansaansa.
Nämä kaksi miestä, joilla oli käsi toistensa kainalossa, huulet kalpeat, kulmat rypyssä, jotka puhuivat hiljaa ja katkonaisesti, olivat Lorin ja Maurice.
Hukkuneina katselijoiden joukkoon, mutta kuitenkin tavalla, joka herätti kaikissa kateutta, he jatkoivat hiljaisella äänellä keskustelua, joka ei ollut vähimmän mielenkiintoinen kaikista ryhmissä kiertelevistä keskustelunaiheista. Kuten sähköketju liikehti tämä elävä meri Change-sillalta aina Révolution-sillalle saakka.
Yllä lausuttu ajatus kaikkia päitä hallitsevasta mestauslavasta oli hämmästyttänyt heitä molempia.
"Katsopas", sanoi Maurice, "kuinka tuo iljettävä kummitus kohottaa punaiset käsivartensa. Eikö voisi sanoa sen kutsuvan meitä ja hymyilevän meille luukullaan kuten hirveällä suulla?"
"Ei, toden totta", sanoi Lorin, "minä myönnän, etten kuulu siihen runoilijakoulukuntaan, joka näkee kaikki veripunaisena. Minä näen kaikki ruusunpunaisena, ja tämän iljettävän koneen juurella minä vielä laulan ja toivon. Dum spiro, spero."
"Sinä toivot vielä silloinkin, kun tapetaan naisia?"
"Oi, Maurice, vallankumouksen lapsi, älä kiellä äitiäsi! Oi, Maurice, ole edelleenkin hyvä ja uskollinen isänmaan ystävä! Maurice, se, joka nyt astelee kuolemaan, ei ole nainen kuten kaikki muut naiset; se, joka nyt menee kuolemaan, on Ranskan paha hengetär."