"Voi, häntä minä en sure. Häntä minä en itke!" huudahti Maurice.
"Niin, minä ymmärrän, sinä suret Genevièveä."
"Oi, katsohan, on olemassa ajatus, joka tekee minut hulluksi: että
Geneviève on sellaisten giljotiininruoanhankkijoiden käsissä kuin
Hébertin ja Fouquier-Tinvillen, sellaisten miesten käsissä, jotka ovat
lähettäneet tänne Héloise-raukan ja jotka nyt lähettävät tänne ylpeän
Marie-Antoinetten."
"No niin", sanoi Lorin, "juuri tuo saa minut toivomaan: kun kansan viha on saanut ravinnokseen kaksi tyrannia, on se ainakin joksikin ajaksi ravittu, kuten boakäärme tarvitsee kolme kuukautta sulattaakseen sen, mitä on syönyt. Silloin se ei enää niele ketään, ja kuten esikaupungin profeetat sanovat, pelkää se pienimpiäkin palasia."
"Lorin, Lorin", sanoi Maurice, "minä perustan ajatukseni enemmän tosiasioihin, kuin sinä, ja sanon sinulle hiljaa, vaikka olenkin valmis sanomaan sen julki: Lorin, minä vihaan uutta kuningatarta, sitä, jonka luullakseni on määrä seurata vallasta syöksemäänsä Itävallatarta. Viheliäinen on sellainen kuningatar, jonka purppura on tehty joka päivä valuvasta verestä ja jonka pääministeri on Sanson."
"Pyh, me pääsemme häneltä karkuun."
"Sitä en vähääkään usko", sanoi Maurice pudistaen päätänsä. "Näethän sinä, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin elää kadulla, jottei meitä vangittaisi asunnossamme."
"Pyh! Me voimme lähteä Pariisista, ei mikään estä meitä siitä. Älkäämme siis valittako. Setäni odottaa meitä Saint-Omerissa. Rahaa, passia, mitään meiltä ei puutu. Eikä yksi santarmi pidätä meitä, vai kuinka luulet? Me jäämme Pariisiin, koska me niin tahdomme."
"Ei, sinä et puhunut oikein paikalleen, mainio ystävä, uskollinen sydän kun olet… Sinä jäät tänne, koska minä tahdon jäädä."
"Ja sinä tahdot jäädä löytääksesi jälleen Genevièven. No niin, mikä on sen yksinkertaisempaa, sen oikeampaa ja luonnollisempaa? Luulet hänen olevan vankilassa, sehän on enemmän kuin luultavaa. Sinä tahdot valvoa häntä, emmekä me sen vuoksi voi lähteä Pariisista."