Mauricelta pääsi huokaus: hänen ajatuksellansa oli ilmeisesti toinen suunta.
"Muistatko sinä Ludvig XVI:n kuoleman? Näen itseni vielä liikutuksesta ja ylpeydestä kalpeana. Minä olin yksi tuon lauman päälliköitä, jonka sokkeloihin minä tänään piiloudun. Olin tämän mestauslavan juurella suurempi kuin koskaan oli ollut kuningas, joka sille nousi. Mikä muutos, Lorin, ja ajatellessa, että yhdeksän kuukautta on riittänyt aikaansaamaan tämän kamalan muutoksen."
"Yhdeksän kuukautta rakkautta, Maurice… Rakkaus, sinä veit Troijan perikatoon!"
Maurice huokasi; hänen levoton ajatuksensa kulki toista tietä, ja hänen näköpiirinsä oli toinen.
"Maison-Rouge parka!" mutisi hän, "tämä on ikävä päivä hänelle".
"Voi", sanoi Lorin, "haluatko, että sanon sinulle, Maurice, mikä minun mielestäni on surullisinta vallankumouksissa?"
"Sano."
"Että usein on vihollisina miehiä, joiden tahtoisi olevan ystäviä, ja ystävinä miehiä…"
"Minun on vaikea uskoa yhtä seikkaa", keskeytti Maurice.
"Mitä niin?"