Kaikki, jotka näkivät tämän niin kauniin, niin koruttoman, niin kalpean naisen, päästivät huudahduksen: muutamat raivosta — tähän aikaan oli ihmisiä, jotka vihasivat kaikkea ylemmyyttä, kauneuden ylemmyyttä yhtä paljon kuin rahan, älyn ja syntyperän — toiset ihailusta, muutamat säälistä.
Geneviève tunsi epäilemättä yhden huudahduksen kaikista näistä huudahduksista, yhden äänen kaikista näistä äänistä; sillä hän kääntyi Mauriceen päin sillä välin kun puheenjohtaja selaili syytetyn asiakirjapinkkaa ja tuolloin tällöin katseli häntä kulmainsa alta.
Jo ensi silmäyksellä hän näki Mauricen, vaikka hän olikin piilossa ison hattunsa leveiden lierien alla; silloin hän kääntyi täydellisesti, hymyillen suloisesti ja tehden vielä suloisemman eleen; hän painoi molemmat ruusunpunaiset ja vapisevat kätensä huulilleen, ja pannen koko sielunsa hengähdykseensä hän antoi siivet tälle lentosuukolle, jonka ainoastaan yhdellä tästä väkijoukosta oli oikeus katsoa itselleen tulevaksi.
Osanoton kuiske kävi läpi koko salin. Geneviève kääntyi kuulusteltaessa tuomareitansa kohti; mutta hän pysähtyi kesken tätä liikettä, ja sanomattoman kauhun ilmein kiinnitti hän laajentuneet silmäteränsä erääseen salin kohtaan.
Maurice nousi turhaan varpailleen: hän ei nähnyt mitään, tai oikeammin veti eräs tärkeämpi seikka hänen huomionsa näyttämölle, se on tuomarien istuinpaikalle.
Fouquier-Tinville oli alkanut lukea syytöskirjelmää.
Tässä syytöskirjassa esitettiin, että Geneviève oli hurjan vehkeilijän vaimo, sen miehen, jonka epäiltiin auttaneen Maison-Rougen entisen ritarin kuningattaren pelastamiseksi tekemiä toistuneita yrityksiä.
Sitäpaitsi oli hänet yllätetty kuningattaren jalkojen juuresta, pyytämästä häntä vaihtamaan hänen kanssaan pukua ja tarjoutumasta kuolemaan hänen sijastaan. Tämä typerä kiihko, sanottiin syytekirjelmässä, ansaitsisi epäilemättä vastavallankumouksellisten ylistyksen, mutta nykyään, niin lisättiin, kuuluu kaikkien Ranskan kansalaisten henki vain kansakunnalle, ja on kaksinkertainen petos uhrata se Ranskan vihollisille.
Genevièveltä kysyttäessä, tunnustiko hän, kuten santarmit Duchesne ja Gilbert olivat sanoneet, tulleensa yllätetyksi polviltaan kuningattaren edestä pyytämässä häntä vaihtamaan pukua kanssansa, vastasi hän yksinkertaisesti:
"Kyllä."