"Miksette huutanut apua? Kaikki hyvät kansalaiset olisivat puolustaneet teitä."
"Voi, hyvä herra!" vastasi Geneviève niin murheellisella ja samalla niin lempeällä äänenpainolla, että Mauricen sydän oli pakahtumaisillaan; "minulla ei enää ollut ketään lähelläni".
Heltyminen seurasi myötätuntoa, kuten tämä oli seurannut uteliaisuutta. Monet päät painuivat, toiset peittäen kyyneleensä, toiset antaen niiden vapaasti virrata.
Maurice huomasi silloin vasemmalla itsestään lujana pysyvän pään, järkähtämättömät kasvot.
Siellä seisoi Dixmer, synkkänä, leppymättömänä, päästämättä silmistään
Genevièveä yhtä vähän kuin tuomareitakaan.
Veri kohosi nuoren miehen ohimoille; viha nousi sydämestä hänen otsalleen täyttäen koko hänen olemuksensa koston hillittömillä haluilla. Hän loi Dixmeriin katseen, jossa oli niin paljon sähköistä, voimakasta vihaa, että tämä, ikäänkuin polttavan virran puoleensa vetämänä, käänsi päänsä vihollistaan kohti.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa kuin kaksi liekkiä. "Sanokaa meille yllyttäjienne nimet", sanoi puheenjohtaja.
"Heitä on vain yksi, hyvä herra."
"Kuka sitten?"
"Mieheni."