"Erehdytte, hyvä herra; minä nimitän sen miehen käytöstä kamalaksi ja katalaksi, jonka huostaan oli uskottu naisen kunnia, joka oli vannonut säilyttävänsä tämän kunnian puhtaana ja koskemattomana ja joka, sen sijaan että olisi pitänyt valansa, on tehnyt hänen kauneudestaan häpeällisen syötin, jolla hän on pyydystänyt heikon sydämen. Teidän pyhä velvollisuutenne oli ennen kaikkea suojella tätä naista, hyvä herra, mutta sen sijaan että olisitte suojellut häntä, te myitte hänet."
"Mitä minun oli tehtävä, hyvä herra", vastasi Dixmer, "sen aion teille sanoa; minun oli pelastettava ystävä, joka yhdessä minun kanssani tuki pyhää asiaa. Samaten kuin uhrasin omaisuuteni tälle asialle, uhrasin myöskin kunniani. Mitä minuun tulee, olen täysin unohtanut itseni, väistynyt täydellisesti. Ajattelin itseäni vain viime tingassa. Nyt ei minulla enää ole ystävää: hän kuoli tikarinpistoon; nyt ei enää ole kuningatarta: kuningattareni on kuollut mestauslavalla; nyt, no niin, nyt minä ajattelen kostaa."
"Sanokaa murhata."
"Aviorikoksen tehnyttä naista ei murhata iskemällä häneen, vaan häntä rangaistaan."
"Tämän aviorikoksen te olette aiheuttanut, siis se oli laillinen."
"Niinkö luulette?" sanoi Dixmer synkästi hymyillen. "Kysykää hänen katumukseltaan, luuleeko hän toimineensa laillisesti."
"Se, joka rankaisee, iskee päivänvalossa; sinä, sinä et rankaise, sillä heittäessäsi hänen päänsä giljotiinille, sinä itse piiloudut."
"Minäkö pakenisin, minäkö piiloutuisin, ja milloin olet nähnyt sellaista, pölkkypää?" kysyi Dixmer. "Onko se piiloutumista, jos olen läsnä häntä tuomittaessa kuolemaan? Onko se pakenemista, että menen aina Kuolleiden saliin asti heittämään hänelle viimeiset hyvästit?"
"Sinä siis menet katsomaan häntä?" huudahti Maurice, "sinä menet sanomaan hänelle hyvästi?"
"Tietysti", sanoi Dixmer kohauttaen hartioitaan. "Sinä et ilmeisesti ole mikään koston erikoistuntija, kansalainen Maurice. Minun sijassani sinä siis olisit tyytynyt siihen, että tapahtumat vaikuttavat omalla voimallaan, että asianhaarat tuovat mukanaan oman seuraamuksensa; siten olisi esimerkiksi avionrikkojanainen, joka on ansainnut kuoleman, irti minusta, tai oikeammin hän ei olisi velkaa minulle siitä hetkestä alkaen, jolloin rankaisen häntä kuolemalla. Ei, kansalainen Maurice, olen keksinyt paremman tavan kuin tämän: olen keksinyt keinon, jolla kostan hänelle kaiken sen pahan, jonka hän on minulle tehnyt. Hän rakastaa sinua, hän tulee kuolemaan sinusta kaukana; hän inhoo minua, hän näkee minut jälleen. Katsohan", sanoi hän vetäen taskustaan salkun, "näetkö tämän salkun? Sen sisällä on Palatsin kanslistin allekirjoittama kortti. Sen avulla voin päästä kuolemaantuomittujen luo; no niin, minä tunkeudun Genevièven viereen ja nimitän häntä avionrikkojaksi; näen pyövelin leikkaavan hänen tukkansa, ja sillä välin hän saa kuulla minun ääneni toistavan: 'Avionrikkoja!' Minä seuraan häntä mestauskärryille saakka, ja hänen asettaessaan jalkansa mestauslavalle on viimeinen sana, jonka hän kuulee, sana avionrikkoja."