"Hyvä on", sanoi hän, "sinun ei tarvitse viedä minua väkisin, minä tulen".
"Tule siis, sinullahan on ase."
"Tulen perässäsi."
"Ei, kulje edellä, mutta minä ilmoitan jo etukäteen, että jos teet pienimmänkin merkin, pienimmänkin eleen, minä halkaisen pääsi sapeliniskulla."
"Oh, sinä tiedät hyvin, etten minä pelkää", sanoi Dixmer vääntäen kasvonsa hymyyn, jonka hänen huultensa kalpeus teki niin kauhistuttavaksi.
"Minun sapeliani et kylläkään", kuiskasi Maurice, "mutta sinä pelkäät, ettet saakaan kostaa. Ja kuitenkin", lisäsi hän, "voit nyt, kun olemme vastatusten, sanoa hänelle hyvästi".
He olivat saapuneet virran rannalle, ja vaikka katse saattoikin seurata heitä sinne, missä he olivat, ei kukaan olisi ehtinyt paikalle ajoissa estääkseen kaksintaistelua tapahtumasta.
Sitäpaitsi jäyti samanlainen viha kumpaistakin.
Näin puhuessaan he olivat laskeutuneet niitä pieniä portaita, jotka johtavat Palatsin aukiolta, ja saapuneet melkein tyhjälle rantakadulle; sillä, koska istunnot yhä jatkuivat, kello kun oli vasta kaksi, tungeskeli väkijoukko vielä oikeussalissa, käytävissä ja pihoissa, ja Dixmer näytti yhtä paljon janoavan Mauricen verta kuin Maurice hänen vertansa.
He tunkeutuivat sitten yhteen niistä holvikäytävistä, jotka johtavat Conciergerien vankikopeista jokeen; nykyään ne ovat roskaväen saastaisia tyyssijoja, joita pitkin muinoin useammin kuin kerran kärrättiin ruumiita kauas vankiluolista.