Yksi vain nousi pystyyn, Maurice, veren peitossa, mutta vihollisensa veren.
Hän veti sapelinsa ulos ruumiista, ja vetäessään hän tuntui miekallaan imevän viimeisenkin elämänjäännöksen, joka hermoväristyksenä vielä eli Dixmerin jäsenissä.
Varmistuttuaan siitä, että tämä oli kuollut, hän kumartui, avasi kuolleen puvun, otti salkun ja poistui nopeasti.
Tarkastaessaan itseänsä hän huomasi, ettei voisi astua neljää askeltakaan tulematta vangituksi: hän oli veren peitossa.
Hän astui virran reunalle, kumartui jokeen päin ja pesi kätensä ja pukunsa.
Sitten hän kiireisesti nousi taas portaita ylös luoden holviin viimeisen katseen.
Punainen ja höyryävä juova lähti sieltä ja virtasi jokeen päin.
Päästyään Palatsin lähelle hän avasi salkun ja löysi sieltä pääsykortin, jonka oli allekirjoittanut Palatsin kanslisti.
"Kiitos, vanhurskas Jumala!" mutisi hän itsekseen. Ja hän nousi nopeasti portaita, jotka johtivat Kuolleiden saliin.
Kello löi kolme.