"Kas tässä", sanoi hän, "kansalainen santarmi, opi paremmin tuntemaan ihmiset".
Santarmi tunsi kanslistin allekirjoituksen; mutta hän kuului niihin toimihenkilöihin, joilta tavallisesti puuttuu luottamus asioihin, ja kanslistin juuri tällä hetkellä tullessa oikeussalista väristen yhä vieläkin sen vuoksi, että niin varomattomasti oli antanut nimikirjoituksensa, sanoi santarmi:
"Kansalainen kanslisti, tässä on paperi, jonka avulla eräs otus aikoo päästä pois Kuolleiden salista; kelpaako tämä paperi?"
Kanslisti kalpeni kauhusta, ja varmana siitä, että jos katsoisi, näkisi Dixmerin kamalat kasvot, hän kiirehti vastaamaan repäisten kortin käteensä:
"Kyllä, kyllä, se on minun allekirjoitukseni."
"Siinä tapauksessa", sanoi Lorin, "jos se kerran on sinun allekirjoituksesi, anna se minulle takaisin".
"Eipä suinkaan", sanoi kanslisti repien sen tuhanneksi kappaleeksi, "enpä suinkaan, tällaisia pääsylippuja voidaan käyttää vain kerran".
Lorin seisoi hetken neuvottomana.
"Ai, sitä pahempi", sanoi hän; "mutta minun on ennen kaikkea tapettava hänet". Ja hän syöksyi ulos kansliasta.
Kuten helposti saattaa ymmärtää, Maurice oli seurannut Lorinia jännittyneenä, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä.