Rakkaus voi hurmata sielun urhouteen saakka; rakkaus voi vastoin luonnonvaistoa saada ihmislapsen toivomaan kuolemaa; mutta se ei sammuta hänessä tuskan tuntoa. Oli selvää, että Geneviève suostui kuolemaan kärsivällisemmin ja alistuvaisemmin, kun Maurice kuoli hänen kanssansa; mutta alistuminen ei estänyt kärsimästä, ja tästä maailmasta lähteminen ei ole ainoastaan vaipumista tuntemattoman pohjattomaan syvyyteen, vaan myöskin kärsimistä vaipuessa.
Maurice näki yhdellä silmäyksellä koko näyttämön ja yhdellä ajatuksella kaikki mitä tapahtui!
Keskellä salia ruumis, jonka rinnasta paikalle syöksynyt santarmi oli riuhtaissut puukon, pelosta, etteivät toisetkin käyttäisi sitä.
Sen ympärillä epätoivosta mykkiä miehiä, jotka tuskin edes huomasivat sitä, kirjoittamassa lyijykynällä paperille katkonaisia sanoja tai puristellen toistensa käsiä; muutamat toistaen alituisesti, kuten hullut, jotakin rakasta nimeä tai kastellen kyynelin muotokuvaa, sormusta, hiuskiehkuraa; toiset purkaen hirveitä kirouksia tyranniutta vastaan, kulunutta sanaa, jota koko maailma vuorotellen on kironnut, vieläpä toisinaan tyrannit itsekin.
Kaikkien näiden onnettomien keskellä Sanson, jota ei hänen viisikymmentäneljä ikävuottansa vielä painanut niin paljon kuin hänen synkän virkansa vakavuus; niin lempeänä, niin lohduttavaisena kuin hänen tehtävänsä salli hänen olla, antoi Sanson tuolle neuvon, tälle surullisen, rohkaisevan sanan ja keksi kristillisiä lauseita, joilla vastasi sekä epätoivoisille että ylimielisille.
"Kansatar", sanoi hän Genevièvelle, "huivi olisi otettava pois ja tukka sidottava ylös tai leikattava, jos suvaitsette".
Geneviève rupesi vapisemaan.
"No, hyvä ystävä", sanoi Lorin lempeästi, "rohkeutta".
"Voinko minä itse sitoa madamen tukan?" kysyi Maurice.
"Oi, niin", huudahti Geneviève, "hän! Minä rukoilen sitä hartaasti, herra Sanson!"