Hän oli ojentanut kätensä hämärässä, ja kuten oli sanonut, tosiaankin tuntenut sormenpäillään kylmän avaimen.
"No, mennään, avaa siis, kansalainen luutnantti", sanoi harmaapukuinen.
Lorin väänsi avainta varovasti lukossa; ovi avautui.
Maurice kuivasi kädellään otsaansa, joka oli hiestä kostea.
"Olemme perillä", sanoi Lorin.
"Emme vielä", virkkoi harmaapukuinen. "Jos meidän maastotietomme ovat tarkat, olemme kansatar Dixmerin huoneistossa."
"Siitä voimme saada varmuuden", sanoi Lorin; "sytyttäkäämme kynttilöitä palamaan, takassa on vielä tulta".
"Sytyttäkäämme soihtuja", sanoi harmaapukuinen; "soihdut eivät sammu kuten kynttilät".
Ja hän otti erään krenatöörin kädestä kaksi soihtua, jotka hän sytytti lieden hiilloksessa. Toisen hän pani Mauricen, toisen Lorinin käteen.
"Katsokaa", sanoi hän, "minä en erehtynyt: tässä on ovi, josta mennään kansatar Dixmerin makuuhuoneeseen, tuolla toinen, josta päästään käytävään".