"Jumaliste! Kykenemmekö", huudahti Lorin, "luulenpa sentään! Eikö niin,
Maurice, että meidän on otettava hänet?"
Lorin korosti tätä sanaa. Olihan hän sanonut, että heitä oli alettu epäillä ja ettei olisi annettava epäilyille, jotka kasvoivat tuona aikana niin nopeasti, aikaa varmistua; ja Lorin ymmärsi, ettei kukaan uskaltaisi epäillä kahden sellaisen miehen isänmaallisuutta, joiden oli onnistunut vangita Maison-Rougen ritari.
"No niin", sanoi poliisimies, "jos te todella pysytte päätöksessänne, ottakaa mukaanne mieluummin kolme miestä kuin kaksi, neljä kuin kolme; ritarin nukkuessa on hänen miekkansa aina päänalusen alla ja kaksi pistoolia yöpöydällään".
"Mitä helkkaria", sanoi eräs Lorinin komppanian krenatööri, "mennään kaikki, älköön kenelläkään olko etuoikeutta; jos hän antautuu, panemme hänet säilöön giljotiinin varalle; jos hän tekee vastarintaa, leikkaamme hänet kappaleiksi".
"Hyvin sanottu", virkkoi Lorin, "eteenpäin. Menemmekö ovesta vai ikkunasta?"
"Ovesta", sanoi poliisimies; "ehkä siinä sattumalta on avain; sillä jos menemme ikkunasta, on muutamia ruutuja lyötävä rikki, ja siitä syntyy meteliä".
"Olkoon menneeksi ovesta", sanoi Lorin; "samantekevä mistä, kunhan mennään. Lähdetään, sapeli kouraan, Maurice!"
Maurice veti koneellisesti sapelin huotrastaan.
Pieni joukko astui paviljonkia kohti. Kuten harmaapukuinen mies oli sanonut siellä olevan, tavattiin tasanteen ensimmäiset portaat, sitten tultiin tasanteelle ja siltä eteiseen.
"Kas", huudahti Lorin iloissaan, "avain on ovessa".