"Niin nimitti, peijakas; ja se todistaa, veliseni, että jos vielä sattuu semmoinen seikkailu, niin joudumme kansan epäsuosioon; sillä tiedäthän. Lorin, että meidän päivinämme merkitsee epäsuosio samaa kuin epäilyttävä".
"Sen tiedän hyvinkin", sanoi Lorin, "ja tuo sana saa rohkeimmatkin miehet värisemään; yhtä kaikki… mutta minusta on vastenmielistä päästää Héloise-parka giljotiinille pyytämättä häneltä anteeksi".
"Mitä sinä siis lopulta aiot?"
"Haluaisin, että jäät tänne, Maurice, sinulla kun ei ole mitään syytä moittia itseäsi hänen takiansa. Mutta minun laitani on toinen, näetkös; koska en enää voi tehdä mitään hänen puolestaan, asetun hänen tiensä varrelle, tahdon mennä sinne, Maurice ystäväni, ymmärräthän minut, jotta hän ojentaisi minulle kätensä…!"
"Tulen mukaasi siinä tapauksessa", sanoi Maurice.
"Mahdotonta, hyvä ystävä, ajattelehan vähän: sinä olet kaupunginvirkamies, sinä olet piirin sihteeri, sinut on sekoitettu juttuun, mutta minä olen ollut vain sinun puolustajanasi; sinua luultaisiin rikolliseksi, jää siis tänne; minun laitani on toinen, minä en vaaranna mitään ja menen sinne."
Kaikki, mitä Lorin oli sanonut, oli niin oikein puhuttu, ettei siihen voinut mitään vastata. Vaihtamalla vain merkinkin Tisonin tytön kanssa hänen astellessaan mestauslavalle ilmiantaisi Maurice itse osallisuutensa rikokseen.
"Mene siis", sanoi hän, "mutta ole varovainen".
Lorin hymyili, puristi Mauricen kättä ja lähti.
Maurice avasi ikkunansa ja viittasi hänelle surullisena jäähyväisiksi. Mutta ennen kuin Lorin oli ehtinyt kääntyä kadunkulmassa, oli Maurice useammin kuin kerran noussut jälleen katselemaan häntä, ja joka kerta oli Lorin jonkinlaisen magneettisen vetovoiman vaikutuksesta kääntynyt katselemaan häntä hymyillen.